Kimika oli kuitenkin ainoastaan puolittain oikeassa. Tosin hän oli sangen ovela, mutta Kimikon sielussa oli kuitenkin salaisia sokkeloita joitten perille hän ei koskaan ollut kyennyt pääsemään. Jos hän olisi voinut nähdä niihin, olisi hän huudahtanut hämmästyksestä.
III.
Kimikon ja toisten geishojen välillä oli jalon veren erotus. Ennenkuin hän otti ammattinimensä oli hänen nimenään Ai, joka oikealla merkillänsä kirjotettuna merkitsee rakkautta. Toisella merkillä kirjotettu samanäänteinen sana merkitsee surua. Ai'n tarina oli sekä rakkauden että surun tarina.
Hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Lapsena hänet oli lähetetty yksityiskouluun, jonka oli perustanut muuan vanha samurai. Siellä pikkutytöt pieniltä pieluksiltaan kumartuivat yli pienien kakstoistatuumaa korkeitten kirjotuspöytien, ja opettajat opettivat ilman palkkaa. Nykyjään kun opettajat saavat korkeammat palkat kuin virkamiehet siviilivirastoissa, ei opetus enää ole niin hauskaa kuin mitä se ennen tavallisesti oli. Palvelustyttö saattoi aina lasta kouluun ja sieltä takaisin kotiin kantaen tämän kirjat, kirjotuskojeet, polvipieluksen ja pikku kirjotuspöydän.
Myöhemmin Ai tuli yleiseen alkeiskouluun. Ensimäiset uudenaikaiset lukukirjat olivat ikään ilmestyneet. Niissä oli japaninkielisinä käännöksinä englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia kertomuksia kunniasta, velvollisuudesta ja urotöistä. Valikoima oli erinomainen ja kuvat olivat pieniä viattomia esityksiä Lännen väestä puvuissa, joita ei missään maailmassa koskaan oltu käytetty. Nuo viehättävät pikku lukukirjat ovat nyt jo suuresti harvinaisia; niiden on aikoja sitten täytynyt väistyä joidenkin arvokkaiden antologiain tieltä, jotka eivät ole likimaillekaan niin miellyttäviä eivätkä niin järkevästi järjestettyjä. — Ai oli oppivainen. Kerta vuodessa, suuriin tutkintoihin kävi korkea virkamies koulua tarkastamassa, puheli lapsille niinkuin ne olisivat kaikki olleet hänen lapsiaan, ja silitti heidän silkkimäistä tukkaansa jaellessaan palkinnot. Hän on nyt virastaan eronnut ja epäilemättä hän on unhottanut Ain — ja nykyajan kouluissa ei kukaan armastele pikkutyttöjä eikä jakele heille palkintoja.
Silloin tulivat nuo järkyttävät uudistukset, jotka saattoivat ylhäisiä perheitä perikadon ja kurjuuden partaalle. Ain täytyi erota koulusta. Monta suurta surua seurasi, ja lopulta hänellä ei ollut muuta kuin äitinsä ja pikkusiskonsa jälellä. Äiti ja Ai eivät paljoa muuta voineet tehdä kuin kutoa, mutta yksistään työllään he eivät jaksaneet ansaita riittävästi elääkseen. Ensin meni talo ja maatila, ja sitte toinen toisensa perästä ne tavarat jotka eivät olleet tuiki välttämättömiä elannolle. Mitä vain oli liikkuvaa kalustoa, koristeita, loistopukuja, perheen vaakunalla varustettuja lakkaesineitä, — kaikki myytiin polkuhinnasta niille, jotka rikastuvat toisten onnettomuudesta, ja joiden varoja kansa kutsuu nimellä Namida no kane, — »kyynelrahat». Elossa olevilta ei ollut apua paljonkaan odotettavissa, sillä enimmät sukulaiset samuraiperheet olivat samassa pulassa.
Mutta kun ei enään ollut mitään mitä myydä — ei edes Ain pienet koulukirjat niin haettiin apua kuolleilta.
Muistettiin näet että Ain isoisä oli haudattu kupeellaan miekka joka oli erään daimion lahja, ja että miekan kahva ja huotra oli kullalla silattu. Hauta siis kaivettiin auki, ja taidokkaasti taottu miekankahva vaihdettiin yksinkertaiseen, ja kultakoristeet huotrasta otettiin pois. Mutta hyvä miekanterä jätettiin paikoilleen, sillä saattoihan sattua että sotilaalle tulisi sitä tarvis. Ai näki hänen kasvonsa hänen siinä istuessaan pää pystyssä, isossa punasavesta tehdyssä arkussa, jollaista vanhan tavan mukaan oli käytetty ruumisarkkuna tuota ylhäistä samuraita haudattaessa. Hänen kasvojensa muodot olivat vielä selvästi tunnettavissa, vaikka hän jo niin monta vuotta oli maannut haudassaan; ja hän näytti jurosti nyökäyttävän myöntymyksensä tälle teolle, sittenkuin hänen miekkansa oli asetettu takaisin paikoilleen.
Vihdoin Ain äiti meni niin huonoksi ja sairaaksi ettei hän enään jaksanut askaroida kangaspuissa, ja vainajan kulta oli loppuunkäytetty. Silloin Ai sanoi: »Äiti, minä käsitän, että nyt ei ole muuta kuin yksi teko mahdollinen. Myy minut tanssijattarille». Äiti itki eikä vastannut. Ai ei itkenyt mutta meni ulos yksin.
Hän muisteli että ennen vanhaan kun hänen isänsä talossa oli vietetty juhlia, niin tanssijatarten kaataessa viiniä vieraille, eräs vapaa geisha, Kimika nimeltään, oli ollut hänelle erikoisen ystävällinen. Hän meni nyt Kimikan kotiin. »Minä haluan että sinä ostat minut», sanoi Ai, »mutta minun täytyy saada paljon rahaa». Kimika hymähti taputtaen häntä olalle, ja antoi hänelle ruokaa ja kuunteli hänen tarinaansa, jonka Ai kertoi ilman yhtäkään kyyneltä. »Lapseni», virkkoi Kimika, »minä en voi antaa sinulle paljon rahaa, sillä minulla on vain niukalti. Mutta jotakin voin sinulle tehdä, voin luvata pitää huolta äidistäsi. Se on paljoa parempi kuin antaa hänelle paljon rahaa sinusta, — sillä äitisi, lapseni, on ollut ylhäinen rouva, ja niin ollen hän ei tiedä kuinka rahoja on järkevästi pideltävä. Kysy nyt kunnioitettavalta äidiltäsi suostuuko hän allekirjottamaan sopimuksen, joka sitoo sinut minun omakseni kunnes täytät 24 vuotta, tahi kunnes voit minulle maksaa saamanne takaisin. Ne rahat mitkä tällä hetkellä voin antaa, ota ne myötäsi ja anna ne äidillesi lahjana minulta».