Heidän takanaan oli maailma kadonnut. Ei ollut mitään joka siitä muistutti, paitse alaiset pilvet, ja taivas ylhäällä, ja keskivälillä pääkallojen kasaus joka jyrkkänä kohosi ylös silmänkantamattomiin.
Silloin alkoi aurinko nousta, ja se yleni nousijain kanssa kilpaa; mutta sen valo oli ilman lämpöä, kylmä ja viiltävä kuin miekanterä. Ja suunnattomien korkeuksien ange ja pyörryttävien kuilujen puistatus ja äänettömyyden kauhu kasvoi hetki hetkeltä ahdistaen toivioretkeläistä ja lamauttaen hänen askeleensa — kunnes äkkiä kaikki voima hänestä luopui ja hän jäi vaikeroimaan kuin nukkuva pahan unennäön vaivassa.
»Joudu, joudu poikani!» huusi Bodhisattva, »lyhyt on päivä ja vuoren laelle on vielä ylen pitkä matka.»
Vaan toivioretkeläinen kirkaisi:
»Minua pelottaa! pelottaa sanomattomasti! — ja kaikki voima on luopunut minusta!»
»Voima on palautuva, poikani», vastasi Bodhisattva… »katso nyt ympärillesi, ja allesi ja ylöspäin, ja sano minulle mitä näet.»
»En voi», huusi toivioretkeläinen, väristen ja kouraten itsensä kiini; — »en uskalla katsoa ympärilleni. Edessäni, joka taholla on ainoastaan ihmisen pääkalloja.»
»Ja sittenkään, poikani», virkkoi Bodhisattva tuskin näkyvästi hymyten, — »sittenkään et tiedä mistä tämä vuori on rakentunut.»
Toinen toisti väristen:
»Minua pelottaa — pelottaa sanomattomasti!… täällä ei ole muuta kuin ihmisen pääkalloja!»