»Pääkalloja on kyllä tämä vuori», virkkoi Bodhisattva. »Mutta tiedä, ystäväni, että ne kaikki ovat sinun omiasi! Jokainen niistä on kerran ollut sinun unelmiesi, ja toiveittesi, ja harhojesi asuntona. Ei yksikään niistä ole toisen olennon. Kaikki — kaikki ilman poikkeuksetta — ovat olleet sinun, edellisten olemuskausiesi biljoonien aikana.»
YÖULVOJA KOIRA.
Se on laiha kuin susi ja hyvin vanha — se valkoinen narttu joka vartioi porttiani öisin. Se oli ollut useimpien lähiseudun nuorten miesten ja naisten leikkitoverina siihen aikaan kun nämä olivat läsnä. Minä tapasin sen vahtimassa nykyistä asuntoani jo muuttoni päivänä. Se oli taloa vahtinut, niin minulle kerrottiin, jo sangen monen edellisen asujamen aikana — nähtävästi vain sen perustuksella että oli syntynyt halkovajassa talon takapihassa. Olipa kohtelu ollut hyvä tai huono, yhtäkaikki se oli palvellut kaikkia talon asukkaita virheettömänä vartijana. Ravinnonhankkimisen huoli ei koskaan ollut sitä varsinaisesti rasittanut, sillä kaikki lähistön perheet avustivat osaltaan sen jokapäiväiseen ylläpitoon.
Se on sävyisä ja hiljainen hiljainen ainakin päiväsaikaan; ja huolimatta sen laihtuneen rumasta muodosta, suippukorvista ja melkein epämiellyttävistä silmistä, ovat kaikki siihen mielistyneet. Lapset ratsastavat sen selässä ja härnäävät sitä minkä haluavat; mutta vaikka on tunnettua että se voi saattaa vieraan ihmisen tuntemaan kylmiä väristyksiä, ei se koskaan ole ärissyt lapselle. Koko yhteiskunnan ystävyys on sille palkkana sen pitkämielisestä kärsivällisyydestä. Kun koirantappajat ovat liikkeellä aina puolivuosin uudistuvilla kiertomatkoillaan, niin naapurit valvovat sen etua. Kerran se jo oli hengiltä tuomittu, mutta sepän vaimo meni sille avuksi ryhtyen maanittelemaan sitä poliisia jonka valvonnan alaisina verilöylyt olivat — »Pankaa koira jonkun nimelle» neuvoi tämä, »niin se on turvassa. Kenen se on?» Siihen oli vaikea vastata. Koira oli kaikkien eikä kenenkään — tervetullut kaikkialla, mutta ei missään kotosalla. »No missä se sitten asuu?» kysyi poliisi hölmistyneenä. »Se asuu ulkomaalaisen talossa» vakuutti sepän vaimo. »Pankaa siihen sitte ulkomaalaisen nimi» ehdotti poliisi.
Niinpä minun nimeni siis maalattiin sen selkään suurilla japanilaisilla kirjotusmerkeillä. Mutta naapurien mielestä se ei ollut kylläksi suojattu vain yhdellä nimellä. Kobuderan pappi maalasi temppelin nimen sen vasempaan kylkeen kauniilla kiinalaisilla merkeillä, ja seppä pani kauppapuotinsa nimen sen oikeaan kylkeen. Vihanneskauppias maalasi sen rintaan »kahdeksansadan» merkin, joka on tavanmukainen yaoyan lyhennys — koska kunkin yayoyan otaksutaan myyvän vähintäin kahdeksaasataa eri tavaralajia. Koira on siis tätä nykyä hyvin merkillisen näköinen; mutta kaiken tämän kaunokirjotuksen alla se on hyvässä suojassa.
En ole sillä huomannut kuin yhden vian: se ulvoo öisin. Ulvominen on sen elämän ylen harvoja intohimoja. Alussa koetin pelottelemalla saada sitä luopumaan tuosta pahasta tavasta, mutta huomattuani ettei se suvainnut katsoa vaatimustani vakavasti tarkotetuksi, päätin antaa sen ulvoa. Olisi ollut luonnotonta mennä antamaan sille selkään.
Ja kuitenkin inhoan sen ulvontaa. Se aina saattaa minut tuntemaan epämääräistä levottomuutta, vähä sen tapaista kuin ennen painajaisen kauhua. Se pelottaa minua selittämättömällä, melkein salaperäisellä tavalla. Pidätte kenties minua taikauskoisena, mutta ette sanoisi niin, jos kerran olisitte kuulleet sen ulvovan. Se ei ulvo kuin tavallinen katukoira. Se on jotakin villiä, pohjoista rotua, paljon enemmän susimaista kuin yleensä kotikoiramme. Ja sen ulvontakin on niin kummallista. Se on tavattomasti kammottavampaa kuin minkään europpalaisen koiran, ja kuvittelenpa että se on tavattoman paljon vanhempaakin. Se kajastaa kenties suvun alkuperäistä huutoa — johon vuosisatojen kotieläimenä eläminen vielä ei ensinkään ole vaikuttanut.
Tämä ulvonta alkaa ahdistetulla voihkinalla, melkein kuin vaikeroiminen pahassa unessa, — paisuu sitte pitkän pitkäksi valitukseksi, kuin tuulen ulvonta — painuu korisevasti vavahdellen, — nousee taas valitukseksi, paljon äänekkäämmäksi ja hurjemmaksi kuin ensi kerralla, — katkiaa äkkiä eräänlaiseksi kamalaksi nauruksi — ja nyyhkyy viimein loppuvaikerrukseksi, joka muistuttaa pienen lapsen lohdutonta itkua. Kammottava vaikutus syntyy etupäässä — vaikkei yksinomaan — siitä että nauravien äänien aavemainen ilkunta ja valittavien surullinen tuska ja pelko on keskenään niin räikeässä ristiriidassa, ristiriidassa joka panee ajattelemaan mielipuolisuutta. Ja minä kuvittelen että tätä ulvontaa puolestaan vastaa yhtenäisyyden puute tuon eläinsielun valtatunteissa. Minä tiedän että se rakastaa minua että se koska tahansa uhraisi henki pahaisensa minun edestäni. Varmasti uskon että se tuntisi surua jos minä kuolisin. Mutta tapaus ei vaikuttaisi siihen samalla tavalla kuin muihin koiriin — esim. luppakorvaisiin. Siihen nähden tämä on liian alkuvillillä luonnon kannalla. Yksikseen kuolleen ruumiini ääressä autiolla paikalla ollen se ensin surisi armottomasti ystävänsä kuolemaa, mutta suoritettuaan sen velvollisuuden, se kokisi viihdyttää suruansa sangen yksinkertaisella keinolla syömällä kuolleen ruumiin, musertamalla sen luut pitkien sudenhampaittensa välissä. Ja sitten se hyvällä omallatunnolla asettuisi päin kuuta ulajamaan esivanhempainsa hautausulvontaa.
Sen ulvonta herättää minussa samalla kertaa omituista uteliaisuutta ja kummallista kammoa. Tämä vaikutus johtuu varmaankin eräistä ääntiöistä, jotka aina toistuvat samassa järjestyksessä, ja jotka epäilemättä merkitsevät määrättyjä käsitteitä tuossa eläinkielessä. Siinä on koko laulu — mutta laulu tunteista ja ajatuksista, jotka eivät kuulu ihmiselle, ja siksi ovat mahdottomat meidän ymmärtää. Mutta muut koirat tietävät tuon laulun merkityksen ja vastaavat siihen peninkulmien loitolta yössä — välistä niin kaukaa että ainoastaan äärimmäisyyteen jännittämällä kuuloani saatan erottaa heikon vastauksen. Sanat (jos sallittanee kutsua niitä sanoiksi) — ovat vähissä; kuitenkin ne mahtavat sisältää paljon, päättäen niiden ilmeistä. Kenties ne kertovat asioista, jotka ovat myriaadeja vuosia vanhat, — asioista, jotka ovat ihmisen tylsille aistimille käsittämättömien vainujen, vaikutusten ja virtausten kanssa yhteydessä, ehkäpä myöskin johteista, nimettömistä vaikutteista, joita ovat herättäneet koira-aaveet täysikuun paisteessa.
Jos tietäisimme jotain koiran tunteista ja kuvitelmista, voisimme ehkä keksiä missä yhteydessä koiran mietteet ja se omituinen epätunne on, minkä koirien ulvonta herättää. Mutta koska koiran havaintoelämä on niin tuiki toisellainen kuin ihmisen, emme koskaan voi oppia sitä tuntemaan. Saatamme ainoastaan aavistaa, aivan epämääräisesti, mitä ulvonnan kamalan vaikutuksen takana on. Muutamat tuon pitkän ulvonnan äänet — ja ikään sen hurjimmat — muistuttavat omituisen suuressa määrässä niitä ihmisen ääniä jotka ilmaisevat hätää ja kauhistusta. Sitäpaitse on syytä otaksua että ammoisina aikoina ulvonnan ääni sinänsä nostatti ihmisen mielikuvituksessa erikoisia kauhun tunteita. Kummallinen tosiasiahan on että melkein kaikissa maissa (niinpä Japanissakin) on käsitetty koiran ulvonnan merkitsevän että se näkee ihmiselle näkymättömiä ja kauhistavia olentoja etupäässä jumalia ja henkiä. Ja tämä taikauskojen yhtäpitäväisyys osottaa että yhtenä aineksena tuon ulvonnan nostamassa pöyristystunteessa on yliluonnollisen pelko. Nyttemmin, opittuamme että itsekin olemme »yliluonnollisia», tultuamme tietämään että ruumiillinen ihminenkin kaikkine aistineloineen on salaperäisempi kuin yksikään kansanmielikuvituksen haamuista, olemme lakanneet pelkäämästä näkymätöntä. Mutta alkuperäisen kauhun hämärä peru vielä piilee meissä, ja heräjää kenties kuin kajahdus, milloin kuuluu tuo ulvonta yössä.