Olivatpa mitä olivat, nuo ihmissilmälle näkymättömät asiat, joita koira välistä aistelee, mitenkään ne eivät saata vastata meidän kuvitelmiamme hengistä. Luultavasti koiran pelästyminen ja ulvonta ei ensinkään johdu mistään näköilmiöstä. Ei ole mitään anatoomista eikä kokeellista perustetta arveluun että koiran näkö olisi erinomainen. Mutta koiran haisti on tavattomasti herkempi kuin ihmisen. Tuo yli maailman levinnyt ikiaikainen usko koiran yli-inhimillisestä aistimuskyvystä oli useiden havaintojen vahvistama usko; aistimukset vain eivät ole näköaistimuksia. Jos todellakin koiran ulvonta ilmaisee sen aavepelkoa, — kuten yllä olemme otaksuneet — niin tämän pelon laadun ehkä paraiten tulkitsisi ajatus: »tunnen niiden hajun!» eikä »näen ne!» Ei mitään ole todistamassa sen arvelun puolesta, että koira saattaisi nähdä mitään ihmiselle näkymättömiä asioita.

Mutta tuon vaalakan nartun yöllinen ulvonta pakottaa minut otaksumaan että juuri sen hajuaistimukset kykenevät herättämään siinä jonkunlaisen kauhean sielunkuvan — kuvan jostakin jolta me turhaan yritämme sulkea siveellisen tuntomme, nimittäin taju elämän demoonisesta laista. Niin, minusta tuntuu välistä että sen ulvonta ei olekaan vain koiran ulvontaa, vaan juuri tuon verenimijä elämän oma ääni, — tämän luonnon sisimmän olemuksen ilmaisu, jota luontoa runoilijat niin ymmärtämättömästi ovat sanoneet rakkaudelliseksi, armahtavaiseksi ja jumalalliseksi! Jumalallinen se kenties on äärimmäisiin, meille tuntemattomiin tarkotuksiinsa nähden, — mutta armelias ei suinkaan eikä missään tapauksessa rakkaudellinen. Voivathan olennot elää ainoastaan syömällä toisia! Maailmamme voi näyttää kauniilta runoilijan mielikuvissa, missä lempi ja toivo, muistot ja kaihot kimmeltävät; mutta mitään kaunista ei ole siinä tosiasiassa että elämä pysyy voimassa vain alituisen murhaamisen kautta — että hellin uskollisuus, jaloin innostus, puhtain ihanteellisuus voidaan pysyttää hengissä ainoastaan hotaisemalla lihaa ja juomalla verta. Elämän, säilyäkseen, täytyy niellä muita elämiä. Olkaa mielestänne niin jumalallinen kuin ikinä tahdotte — mutta sitä lakia ette voi olla tottelematta. Ruvetkaa kasvinsyöjäksi, jos haluatte; yhtäkaikki teidän täytyy syödä olentoja joilla on elämä, tunteita ja pyrintöjä. Sterilisoikaa ruokanne, niin ruuansulatus lakkaa toiminnasta. Ette saata edes juoda nielemättä elollisia. Vaikka kuinkakin kammoksuisitte tuota nimitystä, niin kannibaaleja kuitenkin olette. — Kaikki olennot ovat pohjaltaan yhtä; olipa suupalanamme kasvin tai kalan, matelijan tai linnun, imettäväisen tai ihmisen ruumis, pääasia pysyy samana. Ja kaikkia elollisia kohtaa sama loppu: jokainen olento, haudattu tai poltettu, joutuu syötäväksi — eikä vain yhden tai pari kertaa, vaan satoja, tuhansia, määrättömiä kertoja! Ajattele maaperää millä seisomme, tomua josta olemme tulleet, — ajattele niitä maatuneita biljooneja olentoja, jotka ovat siitä nousseet ja jälleen palanneet sen poveen ravitsemaan kaikkea sitä mikä sittemmin on ravinnut meidät! Ikuisesti syömme oman sukumme ruumiinaineita — entisten olemuksiemme ainetta.

Mutta myöskin n.s. elottomat aineet ovat itseään nieleviä. Aine kasvaa aineen kustannuksella. Niinkuin pienen pienessä vesipisarassa toinen atoomi nielee toisen, niin auringotkin syövät toisensa äärettömässä maailmanavaruudessa. Tähdet luovat maailmoita ja nielevät ne taas; kiertolaiset yhteentyvät omien kuittensa kanssa. Kaikki on ikuinen raastamus, joka ei lopu, paitse alkaakseen uudelleen. Ja kuka vain pohjaan asti mietiskelee näitä asioita, se on päättävä että kertomus jumalallisesta kaikkisuudesta jonka on luonut ja jota ohjaa isällinen rakkaus, tuntuu vähemmän uskottavalta kuin polyneesialainen tarina että vainajain sielut joutuvat jumalain nieltäviksi.

Muodottomalta tuntuu meistä tämä luonnonlaki, koska olemme kehittäneet omiksemme kuvitelmia ja tunteita, jotka ovat demoonisen luonnon vastaisia. Mutta nuo tunteet ja kuvitelmat ainoastaan lisäävät asemamme hirmuisuutta, vähääkään selventämättä tuota hämärää pulmaa kaiken lopusta.

Kuitenkin kaikitenkin ratkaisee Kaukaisen Idän usko tämän pulman paremmin kuin Lännen usko. Buddhalaisen kannalta katsoen maailmankaikkisuus ei suinkaan ole jumalallinen — päinvastoin. Se on Karma; — se on ikilähteestä eksyneiden aatosten ja töitten luomaa maailmaa; — sitä ei ohjaa mikään kaitselmus — se on aavekuvitelma, painajainen. Se on sitäpaitse harhaa. Se näyttää todelta ainoastaan samalla tavalla kuin ahdistus pahassa unessa tuntuu unennäkijästä todelliselta. Elämämme maan päällä on unentila. Emme kuitenkaan nuku täydellisesti. On välähdyksiä yössämme; rakkauden ja säälin, myötätunnon ja ylevän mielen heikkoja sarastuksia. Nämä tunteet ovat epäitsekkäitä ja tosia, ijäisiä ja jumalallisia; ne ne ovat ne neljä rajatonta tunnetta, joiden hehkuun kaikki muodot ja harhat kerran häipyvät ja häviävät kuin usvat auringon nousussa. Mutta niitä hetkiä paitse, jolloin heräämme näiden tunteiden tietoisuuteen, olemme totisesti unennäkijöitä, avuttomia, pimeässä vaikertelevia, synkkien kauhujen ahdistamia. Kaikki olemme uneen vaipuneita, ei yksikään meistä ole täysvalveilla; ja moni maailman viisaimpana pidetty ei tiedä totuudesta senkään verran kuin tuo koirani joka ulvoo yössä.

Jos koirallani olisi puheenlahja, niin arvelen että se voisi kysellä sellaisia, joihin ei yksikään filosoofi osaisi vastata. Sillä minä todellakin uskon että sitä ahdistaa olevaisuuden tuska. En tietysti tarkota että olevaisuuden arvotus esiintyisi sille samallaisena kuin meille — enkä että se olisi saavuttanut aatetuloksia meidän sieluntoimintojemme kaltaisilla keinoilla. Ulkoinen maailma esiintyy sen tajunnalle »hajujen ilmiösarjana». Se havainnoi, vertailee, muistaa ja päättelee hajuilmiöiden avulla. Hajujen avulla se arvostelee luonteita; kaikki sen ajatukset perustuvat hajuihin. Saattaessaan erottaa tuhanten eri esineiden hajut, jotka meille ovat tuiki tuntemattomat, täytyy sen tajuamus asioista olla meille aivan käsittämätöntä laatua. Olkoonpa sen tiedot mitä ovatkin, siitä voimme olla jokseenkin varmat, että se on saavuttanut tietonsa meille käsittämättömien sieluntoimintojen kautta. Sen verran vain on selvää, että sen ajatukset enimmistä asioista perustuvat sen syödessä saavuttamiin hajukokemuksiin tahi sen vaistomaiseen pelkoon itse joutua syödyksi. Varmaankin se tietää koko lailla enemmän siitä maakamarasta, jolla astumme, kuin mitä meille olisi terveellistä tietää, ja luultavasti se, jos sillä puhekyky olisi, voisi kertoa meille monta outoa asiaa ilmasta ja vedestä. Tuollaisten pelottavan herkkien tunnevaikutuksien alaisena ollen, mahtanee sen käsitys todellisuudesta olla kauhistuttavampi kuin meidän hurjimmatkaan hautuumaahoureet. Ihmekö siis että se ulvoo kuulle, joka luo valoaan yli sellaisen maailman!

Ja niinpä se siis on valistuneempi, buddhalaisuuden kannalta katsoen, kuin monet meistä. Se omistaa hengellään joukon siveydenkäskyjä, jotka terottavat uskollisuutta, kuuliaisuutta, ystävällisyyttä, kiitollisuutta ja äidinrakkautta — paitse erikoisia toisarvoisia ohjesääntöjä — ja näitä sääntöjä ja käskyjä se on aina uskollisesti noudattanut. Papit arvelevat että sen sielu elää pimeydessä, koska se ei voi oppia kaikkea ihmisten tietoviisautta, mutta lahjoihinsa nähden se kyllä on ansiokas saamaan arvokkaamman ruumiillisen muodon lähinnä seuraavassa uudestisyntymisessä. Niin ajattelevat ne, jotka sen tuntevat. Kun se kuolee toimittavat nämä sille yksinkertaiset hautajaiset ja luettavat sutran sen sielulle. Pappi on salliva että sille kaivetaan hauta johonkin temppelipihan pohjukkaan, ja pystyttävä haudalle pienen sotoban johon on kirjotettu: »Senkaltaisillekin kuin tämä luontokappale, tulee kerran Korkein Viisaus selviämään».

KUSA-HIBARI.

Hänen häkkinsä on täsmälleen kahden Japanin tuuman korkuinen ja puolentoista levyinen. Häkin pikkuinen puuovi, joka kääntyy kärjistään kimitetyn kierrinpuikon ympäri, sulkee pikkusormeni pään laajuisen aukon. Mutta sittenkin on hänellä avaralti tilaa tässä häkissä, — tilaa liikkua, hyppiä ja lennellä riittämään asti; sillä hän on niin pieni, että ainoastaan kurkistelemalla taholta ja toiselta ruskeitten harsoseinämien läpi, on mahdollista nähdä häntä edes vilahdukselta. Minun täytyy aina useamman kerran käännellä häkkiä valoa vastaan, ennenkuin keksinkään hänet; ja sitten tavallisesti havaitsen hänet lepuuttelemassa jossakin yläsopessa — riippumassa harsokatosta pää alaspäin.

Kuvitelkaapa sirkka-eläintä joka ei ole tavallista hyttystä isompi — ja jonka tuntosarvet ovat sen ruumista paljoa pitemmät ja niin hienon hienot että niitä ei erota muuta kuin hyvässä valaistuksessa. Kusa-Hibari on tämän eläimen japaninkielinen nimi; ja kauppahinta on tasan kaksitoista senttiä, mikä totta tosiaan on paljoa enemmän kuin vastaava painollinen kultaa. Kaksitoista senttiä moisesta sääskenkokoisesta hyppyhyönteisestä.