Päivin hän nukkuu tahi hautoo mietteissään, milloin ei nakertele sitä tuoretta munaruohonlehvää tai kurkunpalasta, mikä joka aamu täytyy pistää hänelle häkkiin… Hänen pitämisensä siistinä ja hyvässä ruuassa on vähän vaivalloista; jos voisitte nähdä hänet, niin hullun hommana pitäisitte vaivannäköä niin naurettavan pienen elukan takia.
Mutta aina kun aurinko laskee, herää hänen sanomattoman pienoinen sielunsa: siitä hetkestä alkaen täyttää huoneen heleä ja yliluonnollinen liverrys, minkä suloutta on mahdotonta kuvailla — ohkasenhieno, hopealta helkkävä liritys, joka väreilee kuin pienien sähkökellojen soitto. Illan pimetessä heltyy laulu vain syvällisemmäksi — muutamin hetkin se paisuu kunnes koko huone tuntuu väräjävän lumottuna kaikupohjana, — toisin hetkin se hälvenee säikeenhienoksi säveleeksi. Milloin raikuvana, milloin heikkona, aina vaikuttaa se vastustamattomalla tenholla… Yöt läpeensä laulelee tuo pikku hiukkanen; taukoo vasta temppelikellon julistaessa päivännousun hetkeä.
Tämä vieno laulunpurkaus on lemmen laulua — epämääräisen lemmen, joka pyytää jotain vielä näkemätöntä ja tuntematonta. On kerrassaan mahdotonta että eläin nykyisen elämänsä aikana koskaan olisi nähnyt tai tuntenut tunteittensa esinettä. Eivät edes hänen esivanhempansakaan useampia sukupolvia taappäin, ole itse mitään kokeneet öisestä elämästä vainioilla, eivätkä laulun lemmenvoimasta. Ne ovat näet syntyneet saviastiassa hyönteiskauppiaan puodissa kuoriutuneista munista; ja sen jälkeen ne ovat lakkaamatta eläneet häkeissä. Mutta hän laulelee sukunsa laulua, laulelee sitä samaan tapaan kuin sitä on laulettu myriadeja vuosia sitten, ja yhtä virheettömästi kuin jos hän täydelleen ymmärtäisi sen merkityksen sen jokaista eri säveltä myöten. Tietysti ei kukaan ole hänelle opettanut tuota laulua. Se on perintö-muistin laulua, — syvällistä, himmeää muistoperintöä edellisiltä kvintiljoonilta elämänjuoksuja, joiden aikana hänen sielunsa öisin huuteli kasteisten mäkien helmeilevästä heinikosta. Silloin hän tällä laulullaan voitti rakkautta — ja kuoleman. Hän on unhottanut kaiken mikä kuolemaan kuuluu; mutta rakkauden hän muistaa. Ja siksi hän nyt laulaa — sille morsiamelle jota ei koskaan tule.
Hänen kaihonsa on siis tiedoton muistonpalautus: hän huutaa kohti menneisyyden tomua — hän manaa hiljaisuutta ja jumalia pyörryttämään takaisin entisyyden… Rakastavaiset ihmisetkin menettelevät tietämättään samalla tavoin… Sanovat kuvitelmaansa ihanteeksi; ja heidän ihanteensa on, kun syvimmät synnyt tutkitaan, oikeastaan suvun kokemustulos, perintömuiston haavekuva. Elävän nykyhetken teho on tässä sangen vähäinen… Kenties on tälläkin hyönteishiukkasella ihanteensa, tahi ainakin joku ihanteen itu; oli miten oli, tuo hento olento on tuomittu turhaan purkamaan kaihontunteitaan.
Syy ei ole kokonaan minun. Minua varotettiin: jos eläin löytäisi puolison, niin se lakkaisi laulamasta ja ennen pitkää kuolisi. Mutta tuo valittava, suloinen, vastausta saamaton liritys liikutti minua yö toisensa perästä kuin soimaus — ja kasvoi viimein ahdistukseksi, tuskaksi, tunnonvaivaksi; minä ryhdyin hankkimaan hänelle puolisoa. Vuodenaika oli jo myöhäinen; ei enään ollut kaupan mitään Kusa-Hibareita — ei naaraksia eikä koiraksia. Hyönteiskauppias vastasi nauraen: »Sen olisi pitänyt kuolla noin ensimäisenä kolmatta päivänä yhdeksättä kuuta.» (Nyt oli jo toinen päivä kymmenettä kuuta). Mutta hyönteiskauppias ei tiennyt että minulla työhuoneessani oli hyvä kamiini, ja että minä pysytän huoneenlämmön + 75°:ssä Fahr. Siksi laulaa sirkkani vielä nytkin yhdennentoista kuukauden lopussa, ja toivonpa että voin pysytellä sen hengissä aina Isoimman Kylmän aikaan saakka. Joka tapauksessa ovat kaikki muut hänen sukupolveksensa kuolleet; ei raha eikä rakkaus voi hankkia hänelle puolisoa. Ja jos hänet laskisin vapauteen, niin että itse saisi hakea, niin hän kenties ei eläisi yli seuraavan yön, joskin onnistuisi päiväsaikaan välttämään lukemattomia luonnollisia vihollisiaan, — muurahaisia, tuhatjalkaisia, ja noita inhoja maalukkeja.
* * * * *
Eilen illalla — yhdeksäntenäkolmatta päivänä yhdettätoista kuuta — minut äkkiä löi omituinen tunne istuessani kirjotuspöytäni ääressä: tunne että huone oli tyhjä. Sitten havaitsin että sirkkani oli vaiti, aivan vastoin tapaansa. Riensin hiljaisen häkin luo, ja havaitsin hänet kuolleena retkottavan kivenkovan, kuivuneen munaruohokappaleen vieressä. Hän ei nähtävästi ollut saanut mitään syötävää kolmeen, neljään vuorokauteen; mutta vielä kuolemansa edellisenä yönä hän lauloi ihmeteltävän ihanasti, — niin että ajattelemattomasti kyllä arvelin hänen olevan tavallista tyytyväisempänä. Oppilaani Aki, joka rakastaa hyönteisiä, ruokki häntä tavallisesti. Mutta Aki oli matkustanut maalle viikoksi, ja sirkan hoitaminen oli siirtynyt palvelustyttöni Hanan huoleksi.
Neitsy Hana ei ole huvitettu eläimistä. Hän sanoo ettei hän ollut unhottanut pikku elukkaa, mutta että munaruohoja ei enään ollut. Ja hänelle ei ollut juolahtanut mieleen antaa sirkalle munaruohon puutteessa sipulisiekale tai kurkunpalanen!… Minä puhuttelin sangen nuhtelevasti Hanaa, ja hän myönsi kaiken tunnollisuuden vaatimusten mukaisesti olevansa aivan masentunut. Mutta ihmeellinen soitto on vaiennut, ja hiljaisuus soimaa äänettömyydellään; ja huone on kylmä huolimatta kamiinistani.
Kuinka nurinkurista!… oivallisen tytön olen pahoittanut hyönteisen takia, joka ei ole puolta ohranjyvää isompi! Tuon hitu-elämän sammuminen on enemmän mielessäni pyörinyt kuin mitä olisin pitänyt mahdollisena… Saattaahan tavaksi tullut huolehtiminen elukan tarpeista — vaikkapa vain sirkankin — vähitellen kasvattaa innon ja kiintymyksen, jotka vasta eron jälkeen esiintyvät täydessä voimassaan. Sitäpaitse on minua usein yön hiljaisuudessa niin syvästi liikuttanut tuon hennon äänen sulo, joka pani minut kuvittelemaan mitättömän pientä olentoa, kokonaan riippuvaista minun tahdostani ja itsekkäästä suopeudestani kuin minkäkin jumalan armosta — ja joka myöskin johti mieleeni käsityksen tuon häkissä olevan pienen sielunhiukkasen ja oman sieluni atoomin ikiyhteydestä äärettömän olevaisuuden syvyyksissä … Ja ajatella sitten tuota pientä olentoa nälkää ja janoa kärsivänä, päivästä päivään, yö toisensa jälkeen, sillävälin kuin sen holhojumala antaa ajatuksensa liidellä unelmien utupihoilla!… Kuinka uljaasti hän kuitenkin kaikitenkin lauloi loppuun asti — kamalaan loppuun, — hän oli nälissään syönyt omat jalkansa!… Jumalat antakoot anteeksi meille kaikille — ja erittäinkin Hana raiskalle!
Mutta omien jalkojensa syöminen nälissään ei sittenkään ole pahin kohtalon isku olennolle, jolle kova onni on jakanut laulun lahjan. On sirkkoja ihmisten joukossa, joiden on täytynyt raadella oma sydämensä voidakseen laulaa.