YAIDZU'SSA
I.
Kirkkaalla päivänpaisteella Yaidzun vanha kalastuspaikka näyttää väreissään sulautuvan omituisen viehättävästi ympäristöön. Kuin kameleontti se ottaa karun, harmajan rannikon harmaat värit, siinä levätessään kiemurassa pienen lahdenpohjukan rintamilla. Meren hyökyaalloilta sitä suojaa erikoinen vierinkivinen rantatörmä. Tämä kiviharjanne nousee merestä penger pengermältä moniaskeleisena porrasrinteenä; kunkin pengermän reunassa ovat pyöreät kivet risuryteikön varassa, minkä maahan pistävät haarukat ja oksat ovat siksi syvällä ja lujassa, että ne jaksavat vastustaa kivipenkereen vierimistä. Ylimmältä äyräältä näkee maalle päin katsellessa koko kaupungin — laajan alueen täynnä harmaatiilisiä kattoja ja sään harmentamia hirsiseiniä, siellä täällä pieni kuusikko tai petäjikkö osottamassa temppelipihan paikkaa. Merelle päin leviää peninkulmien aavalti suurenmoinen näky — vuorien siintävät sakarat taivaanrannassa toinen toisensa rinnalla tai takana kuin valtavia ametisteja, ja vasemmalla, muita kauempana, tuo mainio Fudshi jättiläinen, mahtavana yli kaiken kohoten. Rannikkotörmästä mereen päin ei ole hiekkaa, vaan ainoastaan pyöreäkivinen jyrkänne; näitä kiviä tyrskyt pyörittelevät niin että kovalla tuulella on vaikeaa ja vaarallista lähetä rantaa yli karekkeitten. Jos olette kerrankaan saaneet kokea miltä tuntuu laskea veneellä läpi kivikarekkeiden, ette unohda sitä seikkailua.
Määräaikoina on tuolla kivikkorannassa pitkät rivit omituisen näköisiä aluksia — kalastusveneitä paikkakunnan kummallista muotoa. Ne ovat sangen tilavia, neljän ja viidenkin kymmenen miehen kantavia; niiden kummalliset, korkeat kokkapuut ovat tavallisesti täynnä buddhalaisia ja shintolaisia loitsulukuja. Sangen yleisesti tavataan eräs shintolainen loitsuluvun muoto (shugo), mikä vartavasten on laadittu Fudshin jumalattaren temppelissä; siinä on seuraavat sanat: Fudshi-san shojo Sengen-gu dai-gyo manzoku — jotka tarkottavat että veneen omistaja lupautuu hyvästä kalaonnesta tekemään suuria uhreja sen jumaluuden kunniaksi, jonka temppeli on Fudshin huipulla.
Japanin eri rantamaakunnilla — vieläpä saman maakunnan eri kalastuspaikoillakin — on omituiset venemuotonsa ja kalapyydyksensä. Sattuupa välistä että kalastuspaikat joiden väliä ei ole montakaan peninkulmaa, poikkeavat toisistaan veneissään ja pyydyksissään enemmän kuin satoja peninkulmia toisistaan asustavat eri rodut. Tällainen hämmästyttävä erimuotoisuus voi ehkä jossain määrin johtua paikallistraditsioonien kunniassa pitämisestä — tuosta vanhoillisuuden hartaudesta, joka säilyttää isiltä perityt opetukset ja tavat muuttumattomina läpi vuosisatojen. Mutta sitä paitse eri paikkakunnat harjottavat eri kalastuksen laatuja; verkkojen ja veneitten muoto kussakin seudussa on ikäänkuin näyte erikoiskokeilun tuottamista keksinnöistä. Isot yaidzulaiset veneet esimerkiksi todistavat tätä. Ne ovat ilmeisesti keksityt Yaidzun kalastuselinkeinon erikoistarvetta täyttämään, kalastuksen joka riittää hankkimaan kuivaa katsuota ympäri koko valtakunnan. Siihen tarvittavain veneiden tulee kestää hyvin kova-aaltoista merta. Sellaisen työntäminen vesille ja vetäminen maihin on raskas työ; mutta koko kyläkunta on silloin auttamassa. Jonkunlainen telatie saadaan silmänräpäyksessä kuntoon telapuista jotka asetetaan peräkkäin poikki törmänteen; näitä teloja ylös ja alas vedetään nuo laakeapohjaiset veneet pitkillä hinatouveilla. Nähdään satakunta henkeä ja enemmänkin tällä tavoin kiskomassa liikkeelle yhtä venettä — miehiä, vaimoja ja lapsia on yhdessä vetämässä surunvoittoisen laulun kaikuessa. Hirmumyrskyn tullessa veneet vedetään kauas ylös rantaäärestä aina kaduille asti. Tämä tapahtuu pilapuheita lasketeltaessa ja leikkiä lyöden; ja jos olette muukalainen, niin kalastajaväestö ehkä on korvaava matkavaivanne näyttämällä teille merensä ihmeitä: kummallisen pitkäraajaisia krapuja, pullokaloja jotka puhaltautuvat mitä pinnistyneimpään muotoon asti, ja vielä muita niin omituisen näköisiä eläimiä, että tuskin otatte uskoaksenne niitä luonnollisiksi ennenkuin koskette niihin.
Nuo isot venheet pyhine kokkapuu-kirjotuksineen eivät ole omituisimmat nähtävät rannikolla. Vieläkin merkillisempiä ovat täkykorit bamkusälöistä. Ne ovat kuusi jalkaa korkeat ja kahdeksantoista jalkaa ympärimitaten, ahdas aukko kartiomaisessa latvassa.
Kun niitä on kuivamassa pitkin merenrantaa, voi matkan päästä luulla näkevänsä telttoja tai kotia. Sitten on isoja auranterän muotoisia puuankkureja, metallilla päällystettyjä, ja nelihaaraisia rauta-ankkureita, eriskummallisia puunuijia joilla paaluja lyödään maahan, ja monta muuta vieläkin oudomman näköistä työkalua, joitten tarkotusta on mahdoton aavistaa. Se selittämätön, kummallinen muinaisleima mikä kaikessa on, herättää sellaisen lumotun kaukaisuuden mielialan — sekä ajan että paikan kaukaisuuden — että alkaa epäillä näkevänsä todellisuutta. Ja elämä Yaidzussa onkin kuin elämää monta sataa vuotta sitten. Kansa siellä on Vanhan Japanin kansaa: suoraa ja hellämielistä kuin lapset — hyvät lapset — rehellistä äärimmäisyyteen asti, maailman rantoja kokematonta, kuuliaista vanhoille perintötavoille ja vanhoille jumalille.
II.
Onnellinen sattuma saattoi minut Yaidzuun kolmipäiväisen Bon-juhlan, vainajain juhlan ajaksi; toivoin pääseväni näkemään kolmannen, viimeisen päivän kauniit jäähyväisjuhlallisuudet. Useahtaalla Japanissa varustetaan hengille matkaneuvoiksi pienoislaivat — vähäiset dsjonkien tai kalavenheiden malliset leikkilaivat joissa kussakin on uhriruokaa, vettä ja palamaan sytytettyä suitsutusta; vieläpä pienoinen lyhty tai lamppu sen varalta että henkilaivan matkalle lähtö tapahtuisi yöllä. Mutta Yaidzussa asetetaan ainoastaan lyhtyjä aalloille. Minulle ilmotettiin että ne laskettaisiin vesille yön tullessa. Koskapa keskiyö oli tavanmukainen jäähyvästin hetki muualla, otaksuin sen niin olevan Yaidzussakin. Illallisen jälkeen nukahdin hetkeksi aikeessa herätä ennen juhlamenon alkua. Mutta kun kello kymmenen seuduissa ennätin rannikolle, oli kaikki lopussa ja juhlayleisö oli mennyt kotia joka kynsi. Vesillä havaitsin ikäänkuin pitkän parven pakenevia tulikärpäsiä — se oli lyhtyjen jono ajautumassa meren aavalle; mutta ne olivat jo liian etäällä että niitä olisi voinut erottaa muuten kuin kirjavina valopilkkuina. Olin pahasti pettynyt; tunsin että olin myöhästymällä hukannut tilaisuuden, jonkakaltaista toiste en enää saisi. Nuo vanhat Bon-menot ovat näet nopeasti häviämässä. Mutta äkkiä juolahti mieleeni että voisinkin vallan hyvin lähteä uimaan ulos valoille asti. Ne liikkuivat hitaasti. Riisuin rivakasti vaatteeni rannalle ja heittäydyin uimaan. Meri oli tyyni ja kauniissa fosforisäihkyssä. Joka uinninveto ikäänkuin kuohahti kellervää tulta. Uin tiukkaan, ja saavutin perimmäisen lyhdyn jonossa paljon välemmin kuin ensin olin otaksunut. Käsitin että olisi ollut sopimatonta uida pienen laivaston keskelle tai muutoin häiritä lyhtyjen hiljaista kulkua. Tyydyin sentähden pysytteleimään hetkisen aivan lähellä yhtä niistä tutkiakseni sitä tarkemmin.
Se oli yksinkertaista rakennetta. Pohja tehty paksusta laudasta ja tarkalleen neliön muotoinen, kymmenen tuumaa joka sivulta. Sen kussakin kulmassa on pystyssä, noin kuudentoista tuuman mittainen hoikka puikko; neljän pystypuikon varaan, jotka yläpäistään toisiinsa yhdistää poikkipuikot, on pingotettu paperiset lyhdyn laidat. Pohjan keskestä ylös pistävän naulan kärjessä on palava kynttilä. Yläpäästään lyhty on avonainen. Seinämässä on viittä eri väriä — sinistä, keltaista, punaista, valkoista ja mustaa; nämä viisi väriä esittävät eetteriä, ilmaa, tulta, vettä ja maata, viittä buddhalaista alkuainetta, joita käytetään metafyysillisesti kuvaamaan viittä Buddha-olemusta. Yksi paperiseinämistä oli punainen, toinen sininen, kolmas keltainen, ja neljännen seinämän oikea puolisivu oli musta, vasen väritön, merkiten valkoista. Ei mitään Kaimyon kuvaa ollut millään noista kuultavista lyhdynseinämistä. Sisässä oli ainoastaan liekkuva kynttilä.