Seurasin katseellani noita turvattomia hehkusydämisiä kulkijoita kun ne ajautuivat aavalle yön selkään; liekkuen ne kelluivat tuulen ja aaltojen vientinä yhä ja yhä etäämmälle ulapalle. Kukin niistä tuntui siinä värivalona vilkkuessaan ikäänkuin pelokkaalta elämältä, joka väristen kulki sokean virran mukana ulos tyhjään pimeyteen… Emmekö itsekin ole kuin nuo lyhdyt, lähdössä merelle, mutta syvemmälle ja tummemmalle, yhä enemmän hajaantuen toinen toisestaan, mikäli lähestymme välttämätöntä häviötä? Jo palaa aatteen valo sammuksiin toisessa toisensa jälkeen; sitten meidän poloisten olentojen kaikkineen mitä kerta oli meissä kirkasväristä, täytyy ainiaaksi huveta tyhjyyteen missä ei ole värejä…
Tällä mietelmieni asteella nousi mieleeni epäilys olinko todellakin siinä yksin, kysymys omalle itselleni, eikö mahtanut olla jotain enempää kuin liekkuvat valot vain niissä esineissä jotka kelluivat vierelläni: jokin olento joka ajoi edessään kuolon kanssa kamppailevia valoja ja piti silmällä silmälläpitäjääkin. Heikko, kylmä puistatus vavahdutti minua — ehkäpä viileä viimahdus syvyyksistä, tai kenties vain hiipivä aavekuvitelma. Ikivanhoja rannikkoseudun taikauskoja nousi mieleeni — muinaisia hämäriä onnettomuuden ennetunteita jotka tulevat vainajain hetkellä. Ajatteles jos ehkä olikin joku paha valta houkutellut minut ulos yöhön — piiloutuen vainajain valojen peittoon — jos olinkin joutunut meren lumoon ja häviäisin, jättäen aihetta vain johonkin tulevaisuuden lumotarinaan… Sopertelin buddhalaisen jäähyvästi-luvun valoille — ja käännyin päättävästi rantaa kohti.
Kun taas tunsin rantakivet jalkaini alla, säpsähdin kahta valkeaa haamua edessäni; mutta ystävällinen ääni joka kyseli oliko vesi kylmää, rauhotti minut. Se oli ijäkäs isäntäni Otokichi, kalakauppias, joka oli tullut minua hakemaan, sekä hänen vaimonsa.
»Eipä enemmän kuin miellyttävän viileää» vastasin pukeutuessani tehdäkseni heille seuraa matkalla kotiin päin.
»Oi» sanoi vaimo »ei ole hyvä lähteä noin liikkumaan Bonin yönä!»
»En aikonutkaan mennä loitolle» vastasin — »tahdoin ainoastaan katsella lyhtyjä».
»Kappakin voi joskus hukkua» väitti Otokichi. »Olipa kerran mies tästä kylästä, joka ui kotiinsa seitsemän rin matkan pahalla säällä, sittenkuin tyrskyt olivat lyöneet pirstaksi hänen veneensä. Mutta hän hukkui jälestäpäin.»
Seitsemän ri'ta on suunnilleen lähes kahdeksantoista englannin penikulmaa. Kysyin jaksaisiko kenkään nykyajan nuorista kyläläisistä uida sellaista matkaa.
»Kyllä kai jotkut jaksaisivat» vastasi vanhus. Niissä on monta hyvää uijaa. Kaikki täällä uivat, lapsipahasista alkaen. Mutta tuolla tavalla ei kalastajakansa ui muuta kuin henkensä edestä».
»Tai rakkautensa edestä» lisäsi vaimo — »niinkuin Hashima neitonen».