Minä näen sen kulkevan kansani, arot aavat käymään se lähti, oma maa se oli sen määränä ja oppaana Pohjantähti.
Se kuuli Imatran pauhaavan ja ilosta sen silmä säikkyi, nyt luvatun maansa nähdä se sai, missä tuhannet järvet läikkyi.
Kalarikkaille rannoille riensi se, kotasauhu sen saloja kiersi, se kauppaa kävi ja ryösteli ja kesantokaskia viersi.
Ja loitsuin ja jousin se metsään läks ja keihäällä kontiot nauloi, se soitteli joutessa kanneltaan ja Väinölän urhoista lauloi.
Se kuunteli verensä kutsuja ja heimosotiin se heittyi ja puuttui mies, jok' ois koonnut sen ja siksi se pimeään peittyi.
Ja pimeillä talvipuhteilla porontaljoilla näki se unta, läpi räppänän tähdet tuikkivat ja putosi puhdasta lunta…
Souteli saarelta selälliseltä vainohaluinen haaksi, ristin nosti ne rannalle ja kutsui sen uudeksi maaksi.
Pyhiltä puilta kansa luisui pistävän ristin juureen, oudot vierahat veroja vei ja ne lujitti liittoon suureen.
Uskon ne antoi alentuvalle, lännen lait ne antoi, kuningaskruunuunsa kuultavaan ne Suomesta helmen kantoi.
Löihän ne usein kun lyödä täytyi karkeaa niskurilasta, otti se oppia rikkaalta, ei herennyt huokaamasta.