LAULAJAN PALKKA.
Hän kerran laikahti laulamaan, hän ei tiennyt mistä se lähti, hän läksi maantietä kulkemaan, mistä kaukaa välkähti tähti. —
Hän lauleli sille, ken vastaan sai, oli almunsa kunnia hälle, oli rinnassa keväinen helluntai ja hän hymyili elämälle.
Hän nosti sen nuoren kiharapään, hän ei kysynyt ilonsa hintaa, hän vaipui soittonsa helinään ja hän lempeen tuuditti rintaa.
Niin tuli hän suureen kaupunkiin, missä turhuuden turulla syötiin, hänen kainoja laulujaan ilkuttiin ja lemmestä leikkiä lyötiin.
— 91 —
Ne kadehtivat nuorta onneaan, johon sokean suoraan hän luotti, ne vei hänet krouviin laulamaan ja ne hunajamyrkkyä juotti.
Tuli juoppo hupelo loukostaan ja mieron oppinsa näytti, pojan kannelta soitti hän varpaillaan ja sitte sen viinalla täytti.
"Kas nyt mun poikani poloinen, nyt osaat sa soittaa vasta, ma sällikirjasi laittelen, mut ensin kaulaasi kasta!"
Ja poika se heltyi armoihin sen hupelon jalkojen juureen. — "Kas, peijakas, voitat jo mestarin!" ja hän rämähti nauruun suureen.