ETSIJÄN TARINA
Kirj.
LARIN-KYÖSTI
Porvoossa, Werner Söderström, 1901.
Hän eksyi, lankesi, nousi taas ja ristipoluilla kulki umpeen, ja läpi runkojen ruskeain kuun sarvet loisti kuin terät lumpeen. Hän hiipi lymyten kyyryissään ja pedon jälkiä vainui, hän oli nääntyä noroihin, kun korven kohtuun hän painui, hän katsoi taakseen ja seisahtui ja piti vireillä lintujousta, taas rasti tietä hän sauvallaan ja vaivoin vaaralle alkoi nousta. Hän idät katsoi ja katsoi lännet, vain kaijun tyttäret kutsui luoksi, puunneulat silmissä säkenöi, ja maassa tuliset nuolet juoksi. Hän näki luoteessa höyhensaaret, ja pohjan porteilla välkkyi kulta. Ja katso: alhosta tuikki tulta, ja kaukaa vihelsi palorastas, hän tunsi palavan turpeen tuoksun ja kuuli kellojen kilinää, hän huusi riemusta täyttä rintaa, ja laakson pohjasta ääni vastas… Ja jalka liikkui kuin karkelossa, kuin mailta kultaisen kuutamon hän tuli tulille paimenten. — Siell' illoin istui hän leväten, ja katse harhaili nuotiossa pään hiljaa vaipuissa vasten kuusta, mut muiston kentillä aatos juoksi; kuin sen, ken mykkyydess' surrut on, nyt puhe virtana pulppui suusta, hän kertoi elämän tarinaa, hän kertoi erämaan tarinaa.
I
Ma mökkini harjaa veistelin, ja kirves huurteessa kiilsi, ma leppien aukosta kirkon näin ja vilu mun rintaan viilsi, sen kirkon kellojen pakkoa en koskaan ma kärsiä voinut, sen varjohon äitini vietihin, siell' itku ja ilve on soinut. Ma kirkkoa vältin ja yksin jäin ja luotin luontoni voimaan, ma kuljin kujassa pystypäin ja siksi ne työtäni soimaa. Ne tulivat ilkkuen mökkini luo, ne vilkui viekkahin silmin, ne huoneeni haltian vieroittivat, ja ma lauloin inhoni ilmi, en käynyt virnujan vieraissa, en kairaa lainannut niiltä, en neuvoa vanhoilta pyytänyt, siks kateina katseet kiiltää. Ma sentään iloa isosin ja neitsytlempeä janoilin, vaan vieras siell' olin aina, en istunut penkissä parjaajain, mä Luojaani luonnon templistä hain, sen katto ei ikeenä paina… Siell' yksin astelin, aattelin: miks päätäni valheilla vaivaan, on maailma suuri ja suunnaton ja paistaa se sielläkin aurinko yli suuren, sinisen taivaan. Maan raossa lepää lempeimmät, ja tyhjältä tupani näyttää, kaks kättä on mulla ja kannel myös, niit' tahdon ma taidossa käyttää; ei mull' ole naista, ma yksin oon, ma viluista vuodetta kaihdan, vaan myyräksi Luoja ei luonut mua, ma kontuni tultahan vaihdan. Suven seuduille henkeni liitelee ja voimani kuluu täällä, kun viidat rannoilla vihannoi, ja muuttolintujen siivet soi, soi kutsuen kuistini päällä, ma lähden pois ja ma hiljaa käyn, en tiedä, kuljenko kunne, mun jalkani jälkiä etsitään, vaan tietäni kukaan ei tunne.
Oli tuskin viikkoja vierinyt, kun soi mun äitini kellot, taas läksin avaraan maailmaan, jäi armahat ahot ja pellot. Olin vapaa näin, olin nuori myös ja viitat tiell' oli tarkat, minä kultasin sauvani kirjatun pään, lens aatos määrättä valloillaan, mua ootti nyt kulta ja kunnia vaan ja kuohuvat, täydet sarkat. Näin elämänvirran vilinää päin minä sousin ristin ja rastin, en nähnyt murheen varjoa, joka seurasi haudalta asti…
II
Tuli vastaani kulkeva neitonen, Tien-Taaria, mieron kukka, kävi pyöreät lantehet laineissaan, sinitummana heiskui tukka, hän paljain jaloin hyppeli, ja helmat ryysyinä riippui, mesimättäillä rintojen hyllyäväin tinatiukuset nauhoissa viippui. Ma mustan ruusuni, ruusuni näin, mun ruusuni kaunihin, kukan, lumivalkeat, loistavat hampaat näin, näin silmissä välkkeen hurjan. Ja maantien sannalla kaarestain hän punaista huivia huiski, hän katseli silmihin sirkuttain ja kuumia iloja kuiski, hän hämärää laulua hyräili: hai, dussa, dussa medaari, mit dschau, mit dschau, hai, dingeli, dei, niin musta on taivaankaari! Ma hurjia silmiä suutelin, me juoksimme metsän rintaan ja ma lauloin: "nyt olet prinsessain, sun seikkailusaaresta kotiin hain, ei meill' ole onnen hintaa. Ja katsos, Taaria, Taariasein, me käymme kuin auringosta, nyt kullan helinän kuulla saat mun sauvani ontelosta, sun yllesi säteripalttinat puen, ma leilini viinillä täytän, salakätköni sulle ma paljastan ja metsäiset linnani näytän, katinkultaiset kaikki sen tornit on ja akkunat kullasta kuutamon, siell' loistaa morsiusvuode, kun vihreään kuherruskammioon me hiivimme häitämme juoden, siellä nukkua saamme me soitantoon kuin onni ois meidän juuri, mit dschai, mitdschai, mun Taariasein, se maailma on niin suuri!"