Urkuri: Niin. Mutta sain kaupungin pahimman kaakin. Kaupungin katukivet ovat ainakin lapsen pääkallon suuruisia. Siinä minä hyppelin ja tärisin, että ruumiini on ihan kuin rikki piesty. Toista on olla Helsingissä, siellä oli oikein hauska ajaakseni, kun urkurikoulua kävin. Valtuusmieheksi ehkä päästyäsi —
Kauppelin: Ehkä päästyäni?
Urkuri: Tulee sinun ehdottaa, että laittavat pienempiä katukiviä.
Kauppelin: Mitä en ehdottaisi, mitä en ehdottaisi! Mutta kaikki näyttää hiukan mustalta.
Urkuri: Kuin nokikolarin omatunto. Älä hätäile, mitä en sinun tähtesi, kunnon veli, tekisi. Olen käyttänyt tuntosarviani, olen udellut ja urkkinut ja…
Kauppelin: Ja…? Sano jo, ihan minä tuskastun.
Urkuri: Sinä et siis tiedä…
Kauppelin: En ole jalallani tänään ulkona ollut.
Urkuri: Täällä sinä möyrit kuin karhu pesässäsi, kuules, eivät asiat tule sinun luoksesi, jollet sinä mene asioitten luo, eikä vuori tule hiiren luo, jollei hiiri tule vuoren luo.
Kauppelin: Niin, edessäni on vastuksien korkea vuori. Sitovien voimien välttämättömästä pakosta minä tuota noin… sairauden tähden… kas pääni on ollut kovin kipeä.