MANU (Itsekseen.) Hitto vie, kun pääsisin "Kissan-kivelle". (Lehtimajassa.) Niin katso, Henna, älä ole huolissasi sen Lassin takia! Pian saan talon hallitukset käsiini. Kamarin minä talon kylkeen veistän ja sinne sinut helykruunussa vien. Sitten se elämä alkaa, minä kaskessa huhdon ja sinä kujalla huutelet karjaasi. (Katsellen ympärilleen.) Mutta ehtiihän siitä vielä puhua.
HENNA. Ja minä sinulle talvipuhteella ryijykangasta kudon ja sinä höyläpenkin ääressä lastuja lennätät.
MANU. Niin, niin, liekun lastuja… Mutta älä nyt hätäile! (Levottomana.) Taidan tästä lähteä ensin…
HENNA. Ja pyhäisin saamme vieraita, kahvi popottaa tulella ja havut tuoksuvat lattialla ja isä peltoja katsoo ikkunasta ja piippua polttaa.
MANU. Niin, oikein pitkää merenvahapiippua, noin pitkää piippua. — — Mutta katso, Henna, ilta-aurinkoa, mikähän sitä vaivaa, niinhän se on punainen kuin reppurin paita!
HENNA (Rientää hiukan syrjään. Manu pujahtaa pois oikealle.) Ja kuinka ne Hakalan ikkunat kiiltävät! (Katsoo ympärilleen.) Mihinkä se Manu katosi? Manu, Manu!
(Pois oikealle.)
TAAVA (Hiipien varovasti.) Ei ketään ole täällä! Tuossahan on helkanurmi ja ristipolku. Nyt on mittumaarin aatto ja aurinko on laskussaan, silloinhan ne suuret sulhaset liikkuvat! (Käki kukkuu.) Käki! (Hyräilee.)
Sano, sano kultarinta, sano mulle sulhasia, kuku, kuku kumppania, jotta joutuis tänä vuonna, jos sen sanot suotavaksi, kuku, kuku kultarinta, kuku kolmasti minulle!
(Käki kukkuu kolme kertaa.) Voi, voi, kaikki käy hyvin! (Taputtaa käsiään.) Ja tässä on se Taikuri-Sannan taikapussi. Siinä on kalman kukka avonaiselta haudalta, tuossa hiiden kivi, joka löydettiin Hakalan pellosta, tuossa lepakonluita, suolaa, tuhkaa ja leivänmuruja. (Tekee taikatemppuja.) Noin, noin!