Häntä hävetti ikkunan takana seistessään. Mitenkä se äiti nyt taas häpäisi itsensä, kulkeekin niin varomattomasti, ihan uhmailee ikäänkuin tahtoisi huutaa koko maailmalle, kuinka epäkiitollinen hänen poikansa muka oli, kuinka tyly, kylmä ja sydämetön! Mutta ei, ei äiti sentään niin ajatellut, ei, ei! Tämä oli surkeata ja surullista, nyt äidin vihdoinkin täytyy jättää torikauppa, sellaisia onnettomuuksia voi tapahtua joka päivä. Miksei kukaan auttanut häntä kadulta? Miksi nuo miehet töllistelivät suu auki tai hohottivat? Olivathan he niin lähellä. Eikö kukaan rientänyt auttamaan? Jos hän vain olisi valmiiksi puettu, niin saattaisihan hän itsekin… Mutta mitenkä hän näin tohveleissa, paitahiasillaan saattaisi hyökätä kadulle noiden kulmassa seisovien souvarien pilkaksi? Mutta oli se tämä sittenkin anteeksiantamatonta, hirveätä kaikessa avuttomuudessa, äitelää, että äiti siellä kadulla ryömi liassa ja lannassa kenenkään auttamatta. Jo oli äiti hiukan nousemassa, ehkä se omin voimin?… Niin ehkä se siitä pääsee pystyyn? Ikävä, hirveän ikävä tapaus! Mitä käyttääkin noin paksuja huopasaappaita, kompastuuhan niihin kuka hyvänsä! Voi sitä äitiä! Nyt se kaatui uudestaan. — Hän oli jo viskaamaisillaan takin hartioilleen, hän oli tehnyt päätöksen, olihan hänen velvollisuutensa auttaa vanhaa äitiänsä.
Synti ja häpeä! Hän tunsi koko olemuksensa onttouden, hyytävän häveliäisyytensä, modernisen muodottomuutensa, hänhän oli hirviö kaikessa hienoudessaan, petomainen sikiö, joka ei auta emoaan. Ehkä äiti siihen kuolisi, ehkä oli jo saanut halvauksen!
Hän heitti takin hartioilleen ja aikoi tarttua oveen. Silloin juoksi läkkisepän vaimo portilta ja nosti äidin jaloille. Jumalan kiitos, kamala kuvaelma oli siis ohitse! Hän kuuli ovikellon helinän, äänien melun ja astui puotiin.
Äiti oli vaipunut tuolille huohottaen silmät raukeina. Poskesta juoksi verta nahkakaulukselle, ja turkit olivat vihreässä liassa. Niinkuin usvasta, jostain kaukaa olemattomasta näki hän äidin himmeän katseen, joka etsi hänen katsettansa: "Jumalani sentään, en minä enää kestä, taitaa tulla häviöksi, kuolema on nipistänyt minua käsivarresta, minä ihan tunnen, kuinka se vetää — —" Mutta, sitte hymyili hän raukeasti: "No eihän tämä sentään mitään — — satuin liukastumaan, — jahka tästä toivun — et ole vielä syönyt, odotas kun tästä — ehei, — en minä nyt!"
Läkkisepän vaimo riisui äidin vaatteet ja pesi veren hänen poskestaan ja talutti vuoteelle. Mutta poika asteli neuvotonna edestakaisin, ei hän tiennyt, miten hän auttaisi, ei kukaan häntä huomannut, hän oli vain tiellä, hän soperteli jotain kuulumatonta ja katseli hämillään milloin äitiin milloin läkkisepän vaimoon. Vihdoin läkkisepän vaimon sisu kuohahti, käheällä äänellä kihahti hän:
— "Ja sen minä sanon, en maksaisi ruostunutta ryssän nappiakaan sellaisesta herraspojasta, joka ei auta omaa vanhaa äitiään, vaikka näkee sen kadulle kaatuvan, hyi häpeää, helvetti sentään!" Ja vaimo löi kätensä läiskähtäen yhteen ja paiskasi oven kiinni.
Pitkän kaulansa nenässä rämisteli ovikello niinkuin tuomionkello, hohisi ja hähätti helvetillisesti niinkuin hullu akka. Ja vastapäisellä portilla hyppivät läkkisepän lapset niinkuin pienet paholaiset ja huusivat: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom-pom-pom — — — pom!
ILOISIA OPINNOITA.
Antti Klemola oli tuollainen hyvänpäivän lapsi, ison hämäläisen rustitilanomistajan ainoa poika.
Hän sai säännöllisesti kaksisataaviisikymmentä markkaa kuukaudessa isältään ja hän käytti ne perehtyäkseen pääkaupungin oloihin. Hän luki oikeustiedettä ja venäjän kieltä, kirjoitti luennoilla vihkonsa täyteen ukkoja tai puhdisteli kynsiään norsunluisella puikolla ja nosteli tylpällä nenällä keikkuvia nenäkakkuloitaan. Toveripiirissä istuessaan nosteli hän niitä juhlallisemmin tai katseli yli kultaisten sankojen sekä vaikutti lyhytnäköisyydellään terävästi. "Hän on järjen mies!", sanoivat toverit, ja he sietivät häntä, sillä hän lainasi mielellään. Perheiltamissa hän johti tansseja. "Hän tanssii hurmaavasti", sanoivat perheen tyttäret. Osakunnassa hän oli vanhoillisuuden "toiveita" vaikkei hän loistanutkaan puheillaan, äänesti väkijuomakiellon puolesta vuosijuhlissa ja istui kerran kurinpitovaliokunnassa. "Hänellä on periaatteita!", sanoivat vanhemmat osakuntalaiset. Isä ukko kävi häntä joskus katsomassa, sinisellä kynällä hän silloin alleviivasi tärkeimpiä lauseita kirjassaan, tavallisesti oli sama kirja samalta sivulta auki viikkomääriä, hän piirteli siihen yhä enemmän sinisiä viivoja niin, että se näytti siniseltä vesimaalaukselta, sini-aaltoiselta Hämeen sisämaan järveltä. Niin, hänellä oli myöskin taiteellisia taipumuksia. Sinisiä viivoja, toivon ja puhtauden värejä! Monipuolinen mies, tulevaisuuden mies, maan toivo! Ukkoa kaupungilla saatellessaan saattoi hän äkkiä jättää hänet kadulle seisomaan sanoen: "anteeksi isä, mutta minun täytyy nyt mennä venäjän luennolle!" Ja isä hymähti siihen leveätä, hämäläistä hymyään: "Niin, mene sinä, poikani, luennoimaan, työ ennen kaikkea!" Isää asemalle saatellessaan otti tämä lompakostaan setelin ja antoi sen ahkeralle, siistille, mallikelpoiselle pojalleen. Sinä iltana oli Antti iloisella tuulella ja paraimman toverinsa kanssa, joka runsaasti käytti hyväkseen hänen rustitilallisia, ritarillisia ominaisuuksiaan, saattoi hän syksyhämärässä ajaa "Palestiinaan" tai johonkin muuhun iloiseen ravintolaan, jossa hän klinkutti pianolla 'Donau wellen'iä ja taputti tarjoilijatarta. — Ja kun hän lukukauden lopulla palasi kotiin, oli hän suorittanut "pikku teoloogin", ja luentokirjoihin oli piirretty: "ahkerasti, ahkerasti, ahkerasti". — Ja pitäjän rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: "sinusta tulee mies, sellaisia meillä tarvitaan, kirkkomme ja rakkaan isänmaamme kunnon poikia! Luonteita me tarvitsemme."