Hän asui keskellä kaupunkia korkeassa kivimuurissa. Häntä miellytti raitiotievaunujen kellojen kilinä ja pyörien ramina vastapainona hänen kotiseutunsa hiljaiselle elämälle. Kun kaasulyhdyt kaduilla syttyivät, vaikutti se sähkön tavalla hänen mukavuutta rakastavaan, pehmeään ruumiiseensa. Hän nousi sohvasta, jossa hän iltapäivän hämärässä oli loikonut lukien Braunin runoja tai Decamerone'a. Hän pukeutui tarkasti, lähti ulos ja käveli yksinomaan koleata Aleksanterinkatua, missä vanhoillismieliset ylioppilaat kävelivät ylioppilastalon ja yliopistorakennuksen väliä ikäänkuin niitä vartioiden.
Rouva, jonka luona hän asui, oli täydessä kukoistuksessaan, hänellä oli pehmeä, valkea iho, minkä rouvat saavat oltuaan muutamia vuosia naimisissa, ikävä painosti hänen mieltänsä, sillä hänen miehensä viihtyi päivällä konttorissaan, illoin ravintoloissa tai klubeissa. Antti näki rouvan vain vilaukselta ja sattumalta, mutta kerran he pimeässä eteisessä töytäsivät yhteen, he purskahtivat nauruun, ja ennenkuin Antti sen huomasikaan, sai hän kutsun tulla saliin. Ja he istuutuivat ikkunakomeroon, josta näkyi kattojen harjat ja kirkontornit ja niiden takana kappale sinistä taivasta. Rouva oli hyvin avomielinen, kertoi ikävästään yksinäisessä, lapsettomassa kodissa, kertoi nuoruudestaan ja ystävistään, jotka olivat hänet jättäneet, ja Antti Klemola kertoi hänelle perhe-iltamista, osakunta-elämästä ja kurinpitolautakunnasta… Mutta kun hän oli päässyt tuttavallisempaan yhteyteen, kutsui rouva hänet päivälliselle, esitti hänet miehelleen ja sanoi: "minä olen oikein innostunut ylioppilasrientoihin, herra Klemola on hauska seuramies, hän ottaa osaa kaikenlaisiin valiokuntiin eikä hänellä ole ollenkaan perhetuttavia täällä Helsingissä. A propos, minä luulenkin, että me olemme tavanneet toisemme jossakin pikkukaupungissa!" Tämä pieni vale ja ymmärtäväinen katse vaikutti Anttiin kummallisesti, hän punastui, mutta sydänalaa kiersi suloinen tunne ja toivomus tämän kehittyneen ja kukoistavan naisen omistamisesta, sillä suloisesti vale sähköitti, se yhdisti ja veti luokse maneitin voimalla. — Eräänä iltana toi Antti Brauninsa, he istuivat taas ikkunakomeroon, hän lausui hillityllä äänellä, hämärä laskeutui yli kattojen ja alhaalta liekehti jo lyhtyjen valomeri valuen seinille, ja omnibussikellot soittivat kiihkoisen huumaavasti ja saivat hänen verensä karkeloimaan. Hänen nenäkakkulansa putosivat rouvan syliin, hän kopeloi niitä, heidän kätensä sattuivat yhteen, hän tarttui molemmin käsin rouvan ohimoihin, katseli häntä syvälle silmiin ja veti hänet luokseen. Braun putosi läiskähtäen lattialle.
Sen jälkeen hiipi hän usein ruokasaliin, joka oli hänen huoneensa vieressä, hänen oma huoneensa oli heti vasemmalla eteisen oven lähellä. Mutta kun hän kuuli miehen soittavan ovikelloa, riensi hän huoneeseensa vaikka rouva häntä varoitteli: "pysy paikallasi, ei siitä ole mitään vaaraa!" Mutta Antti kuiskasi: "ei, ei, olkaamme varovaisia, hän alkaa vielä epäillä!" — Ja huoneessaan hän sitte sykkivin sydämmin kuunteli rouvan ja miehen yksitoikkoista keskustelua, piirteli mielirunojensa alle punaisia viivoja, punaisia lemmen kuteita, punaisia kiehkuroita rouvan tuoksuvan nimen ympärille. — Jo aikoja sitte oli hän lakannut piirtämästä sinisiä viivoja kurssikirjoihinsa. Hän tutki nyt elämän ja rakkauden suurta kirjaa. — Mutta rakkaus on oikullinen kuin meren tuuli, ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja se saattaa rikkoa kaikki punareunaiset haavekuvat. Hän eksyi ystävänsä kanssa "Palestiinaan", voiton hymy huulilla kertoi hän tälle koko seikkailutarinansa, hän oli erityisesti kiihoittuneessa mielentilassa, hän tilasi yhä uusia juomia, ja kun hän kadulla yöllä erosi ystävästään, oli hän hienossa hiivassa. Asuntonsa portilla tapasi hän naisen, jolla oli valkea harso silmillä. Hän astui luokse ja kohotti harsoa ja he alkoivat kuiskutella. Hän avasi avaimella ulko-oven, hiipien kapusivat he pimeitä portaita ylöspäin. Eteisessä kulki hän varpaillaan, asetti palttoon naulaan ja avasi ovensa, sinne työnsi hän öisen vieraan pimeään huoneeseen. Ruokasalin oven lattiaraosta näkyi pieni valojuova. Rouva oli siis hereillä. Odottiko hän Anttia vai miestään? Kirottu selkkaus! Ylpeys ja pelko valtasivat hänet vuorotellen, tämä oli uhkapeliä, vaarallista ja seikkailurikasta, häntä huvitti ja pelotti samalla kertaa.
Hän irroitti tytön hatun ja kaulapuuhkan ja alkoi päästää hänen röijynsä nappia. Hiki helmeili Antin otsalla, hän kuuli rouvan yskivän viereisessä huoneessa. Tyttö seisoi alushameissaan ja sukkasillaan keskellä lattiaa ja kikatti, kikatti kerran, kikatti toisen kerran, hänestä tuntui tämä kohtaus niin hassunkuriselta. Antti näytti niin surkean naurettavalta tutistessaan ja korvia höristellessään. Tytön ruumis vapisi ja hänen rintansa aaltoili tirskeen tyrskyissä, hän painoi suunsa Antin tutisevaan olkapäähän, nauru puistatti häntä. Nyt huomasi Antti, että tytön henki löyhkähti punssille. Tyttö tyrskyi ja veti henkeään, viereisestä ruokasalista kuului taas kuiva yskähdys. Antin vastaväitteistä huolimatta purskahti tyttö vihdoin äänekkääseen naurun rähähdykseen ja kyykistyi lattialle. Hetken oli ihan hiljaista. Lamppu kädessä avasi rouva ruokasalin oven ja astui eteiseen. Hän koputti hiljaa Antin ovelle. Ei hiiskausta! "Antti avaa! Minä tiedän, että sinulla on nainen luonasi, minä ajan hänet paikalla ulos!" — "Ole hupsuttelematta, minä olen jo makuulla", vastasi Antti pidellen tytön kättä kädessään. "Päästä minut heti paikalla sisään, en minä ole sinulle vihainen, mutta naisen ajan minä heti tiehensä. Kuules, Antti, sinun täytyy, sinun täytyy!" — Ja Antin täytyi avata, nolona seisoi hän rouvan edessä ja katseli likinäköisen terävällä katseella, mutta rouvaan ei se tehnyt mitään vaikutusta. Kasvot kummallisen jäykkinä asetti hän lampun yöpöydälle, hyppäsi tytön eteen, hän tarttui häntä olkapäähän ja sinkautti ovelle. Kädet puuskassa kulki rouva eteiseen, jonne tyttö peräytyi. Silmät tulisina pikkupalloina työnsi rouva leukansa ihan tytön kasvoille ja polki jalkaansa. Antti katseli heitä suupielessä omituinen ilme niin, että näytti ikäänkuin hän olisi nauranut. Mutta hän ei nauranut, rouvan terävät sanat sumisivat hänen korvissaan, hän tunsi koko naurettavaisuutensa, hän oli hämillään, hän ei tiennyt, mitä tehdä, hän ei ollut toiminnan mies, mutta rustitilallisen ritarillisessa mielessään tunsi hän, että hänen täytyi nyt jotakin tehdä. Ratkaisuksi kuului eteisestä korvapuustin läiskäys, samassa rouva kiljahti. Antti riensi tuolien ohi, joilla tytön vaatteet riippuivat sikin sokin. Hän näki, miten tyttö oli tarrautunut rouvan tukkaan kiinni, palmikot olivat irtautuneet hiusneuloistaan, ja hiukset riippuivat alaspäin kasvojen yli. Rouva tarttui käsillään tytön käsivarsiin, mutta kuta enemmän hän niitä pusersi, sitä tiukemmalle käyristyivät tytön kädet hiuksien ympärille. Antti kiirehti heitä erottamaan, voimakkaalla liikkeellä irrotti hän tytön vastahakoiset kädet, hän työnsi tytön polvellaan ulkokäytävään. Rouva seisoi läähättäen vieressä, ja kun tyttö huusi vaatteitaan, riensi hän Antin kamariin, sieppasi vaatteet tuolilta ja heitti ne vasten tytön kasvoja, joka puolialastomana värjyi käytävässä. Lupsahtaen luiskahti ovi säppiin.
Hämillään katsoivat Antti ja rouva toisiinsa. "Oi, Antti, tätä minä en olisi sinusta uskonut. Hyi sinuas!" — "Älähän nyt, en itsekään ymmärrä, miten tämä tapahtui, olin humalassa, anteeksi… en koskaan enään… ymmärräthän… kaikki miehet hairahtuvat joskus… kysy mieheltäsi… hän tietää!" Mutta rouva ei ottanut lohduttuakseen, hän purskahti itkuun, äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän lamppuunsa ja kiirehti huoneeseensa sulkien oven pamauksella jälkeensä. Antti seisoi yksin pimeässä ja häpesi ja hän tunsi, kuinka hän punastui korviaan myöten… mitähän ne siellä kurinpitolautakunnassa…
Ulkokäytävässä seisoi tyttö itku kurkussa, hän pudotti ne taas kiviselle lattialle ja riensi kostoniloisena portaita alas. Kadulle tultuaan vihelsi hän ajuria ja ajoi suoraapäätä ohkaisissa alusvaatteissaan poliisivartiolle. Hetken kuluttua palasi hän sieltä järjestyksenvalvojan seurassa…
Antti sai käskyn muuttaa asuinpaikasta, samaten rouvakin sai varotuksen. Sen koommin he harvoin tapasivat toisensa, Antti vältti, kun hän kaukaa huomasi rouvan tulevan vastaan kadulla, ikäänkuin karvas pala olisi tarttunut hänen kurkkutorveensa ja hän ehätti tovereilleen: "mennäänpäs, pojat, kahvilaan juomaan lasi sitruunamehuvettä, kurkussa niin karvastelee…"
Uudessa asuinhuoneessaan lopetti Antti Klemola kirjettä isälleen… "Rakas isä, minä olen muuttanut entisestä asuinpaikastani, siellä ei ollut olo rauhallista… en voinut siellä lukea, rouvakin oli hiukan ikävä… minun täytyy nyt lopettaa, sillä minun pitää lähteä kurinpitolautakunnan kokoukseen…"
Antti tuijotti nenälasiensa läpi siintävään avaruuteen yli katon harjojen ja leijailevien savupilvien. Alhaalla kaduilla syttyivät kaasuliekit, Nikolainkirkon kellot kaikuivat kumahtavin kidoin, Antti kävi levottomaksi, hän tarttui siniseen lyijykynäänsä ja alkoi piirrellä sinisiä viivoja kirjaansa.