Hän nukkui kauvan aamusilla. Koska hänellä ei ollut kuvastinta, nousi hän pörröisenä ja unenpöpperöisenä istualleen vuoteessa ja tarkasteli kasvojaan kiilloitetusta sängyn jalkolaudasta. Hän laski näet leikkiä oman itsensä kanssa. Hän koetti laskea leikkiä myös muiden kanssa.
Hän tutki elämää. Hän oli kirjoittanut pari onnistunutta runoa. Joku hänen miesihailijoistaan oli lukenut ne jälkihumalassa eräälle kioskineidille, jonka luona kirjailija toisinaan kävi juomassa soodavettä. Kioskineiti alkoi rajattomasti ihailla kirjailijaa, hän ihaili tietysti enemmän kirjailijan pyöreitä ruumiin muotoja kuin runon sieluttomia säkeitä. Mutta kioski, jossa neiti oli kioskineitinä, muuttui sen jälkeen viisauden kaivoksi, jonka luona väsyneet, nykyaikaiset karavaanimiehet juottivat aasejaan ja kameelejaan. Kaikki Helsingin hienot pinkkapöksyiset kaunosielut ja arvostelijat kävivät juomassa soodaa sen kioskineidin luona.
Siitä ajasta asti oli kirjailijan maine taattu. Hänellä oli aina puhdasta, valkoista paperia pöydällä, johon hän ei koskaan viitsinyt kirjoittaa riviäkään. Häntä ei haluttanut turhinpäin päätänsä vaivata. Hän varusti itsensä hienoilla kirjoituskynillä, hienoilla englantilaiskuosisilla vaatteilla ja pystykauluksilla. Hänellä ei ollut koskaan rahaa, mutta hänellä oli jo maine.
Hän ei tyytynyt enään kioskineidin ihailuun. Hän oli päässyt itse-ihailun esimakuun. Hän tanssi taitavasti ja johti franseesia Seurahuoneella. Franseesissa hän kerran pääsi tuttavuuteen erään tohtorinrouvan kanssa. Tohtori kuului jäsenenä monenmoisiin tieteellisiin seuroihin, pankki- ja teatterinjohtokuntiin. Tohtori arvosteli myös joutotöikseen. Kirjailija osasi olla hienosti innostunut tohtorin mieliaineesta, osasi mairitella häntä niin mainiosti, että tohtorin mielestä kirjailija oli kirjailija jumalan armosta. — Miekkinen se oli kirjailijan nimi.
Espiksellä hän heilutteli norsunluupäistä ruusupuukeppiään ja seisahtui puodin ikkunoiden eteen ihailemaan itseään tai kulki hän toveripiirin mukana salaa viittaillen olemattomista lemmenvoitoista. Hänen maineensa kasvoi päivä päivältä, se tunkeutui ilohuoneisiin, ravintoloihin, kylpyhuoneisiin, perheisiin, johtokuntiin y.m. Hän osasi olla niin teeskennellyn vaatimaton, että ihmiset alkoivat pitää häntä sorrettuna nerona. Hän puhui myös joskus kautta rantain köyhyydestään, mikä oli muka esteeksi hänen ihanteillensa ja pyrkimyksillensä. Mutta vanhat koulutoverit alkoivat vähitellen karttaa hänen jokapäiväistä valitustansa: "voitko sinä, veli hopea, vipata minulle viitosen!"
Ravintoloissa istuessaan oli hän täynnä mielikuvitusta. Hän laski leikkiä itsestänsä, hän valitti laiskuuttansa ja vakuutti tuhlanneensa koko lahjakkaan kykynsä raha-asioiden selvittämiseen. Hänellä oli seurahyveitä, hän saattoi olla sattumalta sukkelakin ja hänen päähänpistoilleen naurettiin niiden röyhkeyden takia. Hän ei jakanut koskaan tovereilleen syvimpiä sielunsurujaan, sillä niitä ei hänellä ollut, siksi todelliset toverit ajoissa vetäytyivät hänestä syrjään, mutta hän etsi aina uusia. Uuteen tuttavuuteen päästessään istui hän vaiti ensi illan, ja uudet toverit ällistyivät hänen henkistä salaperäisyyttään. Sillä aikaa kirjailija tarkoilla tuntosarvillaan tähysi uuden toverinsa heikot puolet ja seuraavalla kerralla hän iski juuri heikoimpaan kohtaan ja osasi käyttää sitä hyväkseen.
Hänellä oli jo päänsä ympärillä yli-ihmisen pyhimyskehä mutta hän ei kirjoittanut koskaan mitään. Hänen pienet kookospähkinäaivonsa pyörivät yhden ainoan asian ympärillä: mistä hän saisi rahaa, miten hän nuorena nousukkaana voisi elää sen piirin keskuudessa, johon hänet hyvä onni oli potkaissut. Hän uhkaili taiteilijatovereitaan kirjeillään, peloitteli tekevänsä itsemurhan, jollei hän saisi määrättyä summaa, minkä hän tarvitsi matkustaaksensa maalle kirjoittamaan suurta teosta, näytelmää tai ylipäänsä mitä hyvänsä. Kun ei rahaa tullut, ei itsemurhastakaan tullut mitään.
Mutta hän oli suuri sielu. Siksi asettui hän muiden pikkusielujen yläpuolelle ja rupesi arvostelijaksi. Eräänä harmaana päivänä (hän valitti näet myös ilmaa syyksi, ettei hän voinut kirjoittaa) oli hän huolimattomana hetkenä, tappaakseen tyhjää ikävyyttään lähettänyt erään kuivan ja terävän arvostelun paraimman kirjailijatoverinsa teoksesta. Arvostelun alku oli täynnä loistavia otteita Tainen, Brandesin lauseista; kaikista kiertelevistä moitteista huolimatta oli arvostelun loppu suojelevan kiittävä ja siinä oli pieni pala, jonka irtireväistynä kokonaisuudesta sopi irtoleikkelynä painattaa sanomalehtiin kustantajan reklaami-ilmotuksena. — Seuraavana päivänä hymyili kustantaja hänelle ystävällisesti kadulla. Nyt tuli hän yht'äkkiä vaikutusvaltaiseksi. Salaisesti kasvoi hillitty viha hänen sielussansa. Hän täytti entisen hedelmättömän elämänsä kirjoittamalla arvosteluja, niitä tulvimalla tulvi nyt sanomalehtiin ja aikakauslehtiin. — Hän oli lukenut hiukan estetiikkaa, mutta hänen yliopistollinen loistouransa oli päättynyt pro gradu kirjoitukseen. — Mutta hän ei tyytynyt arvostelemaan ainoastaan kirjallisuutta, hän tahtoi myöskin ymmärtää maalaustaidetta, hän kulki tavallisesti jonkun taiteilijaystävän kanssa partioretkillä taulunäyttelysalissa vernissauspäivän edellisenä päivänä ja kyseli kautta rantain taiteilijan mielipidettä. Seuraavana päivänä näki taiteilija omat atelierikritiikkinsä julkisesti sanomalehdissä painettuina. Mutta taiteilijapiireissä alettiin hänelle nauraa päin naamaa. Eräs veitikka pyysi kirjailijaa modellikseen, kirjailijan kasvonpiirteissä oli muka jotakin mieltäkiinnittävää, sanoi veitikka. Ja kirjailija Miekkinen istui maalattavana pari päivää, kulki kaduilla ja ravintoloissa ja kehuskeli, että se ja se tunnettu taiteilija parast'aikaa maalaa hänen kuvaansa. Usein seisahtui hän taidekaupan ikkunoiden eteen ja ihaili kullattuja kehyksiä, joiden sisällä hän hengessä näki oman tekoväsyneen kuvansa kangastavan. — Mutta muutaman päivän kuluttua tuli hän paraimman ystävänsä, vanhan koulutoverinsa luo ja valitti: "kuules, en ymmärrä… K. ei voi enään maalata minun kuvaani… rahan puute?… en ymmärrä."
"Mitä hän sanoi?"
"Sanoi, että hänen värinsä ovat kuivuneet."