"Kuivuneet???"
"Niin", puhui Miekkinen happamen näköisenä.
"Kuule, hyvä veli, minä ymmärrän, mitä hän tarkoitti kuivilla väreillä."
"Mitääh!"
"Hän tarkoitti, että sinä, Miekkinen, olet kuiva. Ne tekevät sinusta pilkkaa!", sanoi toveri rehellisen suorasukaisesti.
Kirjailija lähti, jätti ylpeästi ainoan ystävänsä.
Eräänä päivänä teki kirjailija kokokäännöksen, hän sai viran pankissa. Hän oli aikoinansa tutkinut niin paljon raha-asioita, että hänen perikykynsä nyt vihdoinkin pääsi oikeaan loistoonsa. Hän osasi notkeasti tunkeutua vaikutusvaltaisten päämiestensä suosioon, hänen huulillansa oli ainainen hymy, jota mikään maailman harmi ei voinut pois puhaltaa.
Sitten kävi hän läpi kauppaopiston. Ja mitäpä hänestä nyt sen enempää puhuisi. Hän sai pian maaseudulla pankin haarakonttoriin johtajan paikan. Hän leikkelee jo omia korkolippujaan. Hän makaa yönsä hyvin. Hänen vatsansa on hiukan pullistunut, mutta hänen kookospähkinäkallonsa on saanut arvoisan loistavan täplän. Ikuinen hymy huulilla liikkuu hän pankkihuoneistossa, hymyillen kieltää hän vanhoilta tovereilta vekselin. Hän luovii perheissä kiintymättä erityisesti kehenkään pikkukaupungin neitiin.
Hänessä on helsinkiläinen hieno leima, joka saa koulun yläluokkalaistytöt ihmeestä ällistymään, mutta hän kulkee ohitse hienosti hymyilevänä sivu katsoen.
Hän ei lue juuri mitään, hän ei osta koskaan runoja, hän kehuu joskus, alentuessaan istumaan kaupungin hienoimmassa ravintolassa, että hän ei lue joutohetkinään muuta kuin salapoliisikertomuksia ja senkin vain joulunpyhinä, jolloin hän myös kerran vuodessa käy kirkossa.