Häveten ja mieli kuohuksissa meni Roosa ja istui etuhuoneen hämärimpään nurkkaan vaatekasan taakse. Näyttämöltä soi pieni ruokapöytäkello jo kolmannen kerran. Näyttelijät kiirehtivät pukuhuoneesta näyttämölle tai kulissien väliin odottamaan vuoroaan, toiset tarkastivat vielä kerran roolikirjojaan. Näyttämön takana kävi kuhina ja sipsutus, ilmassa oli ikäänkuin kuumetta ja kiihkoa, valaistu näyttämö ja katsomon sali vaikuttivat sähköttävästi, useat nuoret miehet ja naiset kulkivat kuin huumeessa. Tämä mustalaiselämä, vivahdusrikas, yllättävä, häikäisevä ja huumaava kuin myrkky, omien sanojen hivelevä sointu ja julkinen esiintyminen ramppivalossa kiihotti heidän varhain herpaantuneita hermojansa. He olivat nyt oman onnensa lapsia, he olivat sankareina ihmeellisissä seikkailuissa ja he unohtivat eilisen huutavan hätänsä ja puutteensa. Moni heistä oli joku vuosi sitten istunut räätälin leikkuupöydällä, suutarin jakkaralla tai parturin vesisäiliökomerossa, hämärissä, ummehtuneissa pienissä kangaskaupoissa tai hattuompelijattarien perähuoneissa. He olivat kuin iltaperhosia, jotka liitelevät tekovalaistuksessa, maailmaa esittävillä palkeilla elivät he toisen iloisemman elämänsä, nauttivat joka-iltaisista kättentaputuksista kuten morfinistit jokapäiväisistä ruiskutuksistaan, mutta sitten vaipuivat he taas vanhaan varjo-elämäänsä, rahahuolien, hurjastelujen, myrkyllisen kateuden ja riidan kietoviin seitteihin.
Helvi oli todella hurmaava. Hänen silmänsä loistivat mustattujen ripsien lomista ja notkeana solui hän näyttämölle, silkkilaahustin kahisi, kun hän kulki Roosan ohi näyttämölle. Ja jälessä astui voitonvarmana Viljami nokkelasti heitellen käsivarsiaan Roosaa huomaamattakaan. Sinne nurkkaan kuuli Roosa kuin unessa Viljamin ja Helvin äänet näyttämöltä, pukuhuoneista kuului lasien kilinää ja hillittyä naurua. Kuta pitemmälle ilta kului, sitä innokkaammaksi kävi supina salissa ja se tarttui näyttelijöihin.
Väliajoilla tyhjenteli Viljami ahkerasti tuutinkilasia, hän oli erityisesti kiihkoissaan, näytti siltä kuin hän tahtoisi huuhtoa kurkustaan alas; jonkun katkeran palan, hän nauroi teennäisesti, joskus huusi hän jonkun iloisen sanansutkauksen läpi seinän Helville naisten huoneeseen, jossa kävi kuin kanojen kaakatus. Siellä korjaili Roosa hiljaisena näyttelijättärien pukuja. Helvi seisoi puolialastomana keskellä lattiaa, Roosa auttoi häntä. Hän otti laatikosta uuden loistavan puvun ja pujotti sen Helvin vartalolle. Hänestä tuntui ikäänkuin hän pukisi morsianta, oman rakastettunsa morsianta. Mikä verinen iva piilikään siinä ajatuksessa! Roosa oli purskahtamaisillaan itkuun mutta puri huuliaan ja piteli Helvin ranteesta niin kiihkeästi, että Helvi huudahti:
"Ai, Roosa, kuinka sinä tänään olet kovakourainen ja sitte sinä tuijotat minuun niinkuin minä olisin tehnyt sinulle jotakin pahaa, hyi, kuinka sinä olet ilkeä!" Mutta Roosa ei vastannut sanaakaan, vaikka hän oli siinä mielentilassa, että hän olisi voinut heittää Helvin permannolle. Helvi kiirehti taas näyttämölle, sillä viimeinen näytös alkoi, ja johtaja kulki pitkään harmaaseen ponsuuriin puettuna hänen jälessänsä. Roosa oli huomaavinaan, miten hän katseellaan tutkien hiveli Helvin solakkaa vartaloa, ylähuuli hienosti vapisi leveiden sieramien väristessä. Roosa hiipi jälessä ja asettui seisomaan keskikulissien väliin, mistä hän saattoi selvästi nähdä kaikki näyttelijäin liikkeet näyttämöllä. Mutta johtaja seisoi silmiään suistellen itsetietoisena kädet ristissä rinnalla esirippunuoran lähellä seuraten esityksen menoa. Viljami oli ensin hiukan hermostunut, hän unohti toisinaan sanottavansa ja läheni kuiskaajan luukkua, jossa kuiskaaja ja seuran pörröpäinen laulujensäestäjä istui kuopassaan käännellen lehtiä. Mutta kun hän taas loi katseensa Helviin, joka liiteli näyttämöllä kuin mikäkin sadun prinsessa, sai hän entisen rohkeutensa. Jo läheni näytelmä loppuaan, pitkässä vuoropuhelussa selitti Viljami Helville rakkauttaan, ja vaikka Roosa tiesi, että sanat olivat vain vuorosanoja, oli hän kuitenkin huomaavinansa, että Viljami sanoi ne erityisellä äänenpainolla ikäänkuin hän olisi vuodattanut niihin todellisen tunteittensa tulvan. Vain Roosa sen huomasi mutta ehkä myös johtaja, joka malttamattomasti alkoi heilutella toista jalkaansa, merkki, josta näyttelijät aina tiesivät, että hän oli huonolla tuulella. Ja silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Viljami istui sohvalla Helvin vieressä lipsutellen revolverin hanaa. Äkkiä hän nousi, asetti molemmat kämmenensä Helvin ohimoille ja käänsi Helvin pään näyttämön taustaa päin, mutta sen sijaan että hän olisi ollut suutelevinaan, painoi hän intohimoisesti huulensa Helvin huuliin ja painoi hänen päänsä taaksepäin. Yli Helvin olan kohtasi häntä Roosan katse, he jäivät hetkeksi tuijottamaan toisiinsa, vihamielisinä, väijyen ja vavahdellen katselivat he toisiansa. Helvi riistäytyi suuttuneena Viljamin syleilystä. Nyt astui Helvin kilparakastaja näyttämölle ja seisahtui Roosan ja Viljamin väliin. Viljami tarttui revolveriin ja ojensi sen kohti Roosaa ikäänkuin hän todella olisi tahtonut ampua Roosan, hän ei nähnyt ketään muuta, hän unohti sinä hetkenä koko näyttämön ja yleisön, hän polki jalkaansa ja jos revolverissa todella olisi ollut kuti, olisi hän ehkä lennättänyt sen sinne keskikulissien väliin. Kuului pamaus, esirippu laskeutui. Kättentaputuksien paukkuessa nousi esirippu taas, ja Viljami kumarteli joka suunnalle yleisölle, mutta Helvi oli itkien syöksynyt rappusia alas pukuhuoneeseen, jossa hän heittäytyi vuoteelle.
Näytännön jälkeen kutsui johtaja Helvin ja Viljamin huoneeseensa. Hän oli hyvin vihainen, kulki edestakaisin huoneessaan ja seisahtui yhtämittaa Viljamin ja Helvin eteen, jotka seisoivat oven luona. Johtaja sanoi, että sellaista häväistystä ei enään saisi tapahtua, sellainen kujeilu näyttämöllä oli lopetettava, luulivatko he, että teatteri oli jonkinlainen sirkus, piikakamari tai synnytyslaitos. Selvästi luki hän lakia Viljamille ja sanoi lopuksi, että jollei Viljami mene naimisiin Roosan kanssa, saa hän erota teatterista. Viljami änkötti tulipunaisena, hän sanoi pilalla suudelleensa Helviä, Roosasta hän kyllä pitäisi huolta, hän lähtisi näytäntökauden loputtua maalle ja antaisi kuuluttaa itsensä avioliittoon jossakin syrjäisessä, hiljaisessa maaseutukirkossa. Ja sillä oli asia päätetty. Johtaja taputti Helviä olalle, nauroi ja kehoitti menemään levolle. Viljami asteli pää kumarassa johtajan huoneesta ja huomasi Roosan, joka oli seisonut etuhuoneessa, jonne johtajan kaikki sanat kuuluivat. Ilosta säteillen katseli Roosa häntä kiitollisin katsein mutta Viljami katseli omituisen ilkkuvasti häneen ikäänkuin hän olisi arvannut Roosan ajatukset, jotka hän tekisi tyhjiksi. Mutta naisten pukuhuoneesta kuului Helvin hillitön itku. Hänen nuori turmeltumaton sydämmensä oli saanut ankaran iskun, hän oli sattumalta saanut katsoa pintapuolisen näyttelijäelämän surkeaan syvyyteen, sen juonitteluihin, raakuuteen, raukkamaisuuteen ja rivoihin iloihin. Hän inhosi sillä hetkellä koko ympäristöään, Viljamia, Roosaa, johtajaa ja itseäänkin, hän olisi nyt mielellänsä tahtonut olla kaukana maalla yksin jossakin pappilan haassa, jossa hän olisi voinut heittäytyä mättäälle itkeäkseen pois kaikki kuluttavat kaihonsa ja nuoret huolensa.
Viljami kulki ravintolan puolelle. Illallista syömättä istui hän erään sivupöydän ääreen. Juopotteleva, pörröpäinen kuiskaaja tuli hänen seuraansa. Mykkänä istui Viljami ja nosti tavantakaa huulilleen pikaria mutta ei humaltunut. Hajamielisenä kuunteli hän kuiskaajan kuivia sukkeluuksia. Tämä ei ollut siitä millänsäkään, hänen marakattinaamansa irvisteli, hän kieppui lasinsa takana kuin sudenkorento:
"Hei, Viljami, kippis! Tänään sinä näyttelit kuin oikea kukkomestari! Sinä olet ansainnut kannuksesi. Mutta kyllä sinä saitkin kanamme kaakottamaan. Kuules, Viljami, me olemme tärkeitä henkilöitä tässä kirjavassa kanalassa, mutta minä olen tärkein, ilman minua ei kukaan osaisi kiekua rooliaan eikä kukaan näyttelijä voisi kuolla kunnialla näyttämöllä."
— "Kuolla, niin!", mutisi Viljami. Kuinka häntä äitelöitti koko elämä! Eikö kuolema olisi parasta? Mutta jaksaisiko hän sen tehdä? Näyttelikö hän nytkin, kuvitteliko hän itsellensä sankarin kuolemaa, kulkiko hän aina kuin näyttämöllä tutkien omia liikkeitään, omia ajatuksiaan? Mutta saattaisiko hän elää yhdessä Roosan kanssa tämäniltaisen selkkauksen jälkeen, sillä hän ja Helvi vieraantuisivat nyt toisistansa, sen tiesi hän. Mutta olihan maailmassa paljon onnettomampiakin suhteita kuin hänen ja Roosan. Ja lapsi? Ehkä se korvaisi kaiken. Olihan se sentään hänen lihaansa, hänen sieluansa. Lapsellensa jättäisi hän henkisen perintönsä, se jatkaisi hänen työtänsä, sillä Viljami aavisti, ettei hän enään voisi nousta, hän ei enään voinut koota ajatuksiansa, kaikki kävi niin sekaiseksi, hän ei nähnyt mitään merkitystä elämässä, joka tuntui hänestä nyt turhalta peliltä.
"Viljami", sammalteli kuiskaaja, "ei tämä elämä lyö leiville, koko kuukausipalkkani on mennyt teatterisakkoihin tai kurkkuuni eikä minulla nyt ole ristinkillinkiä, — tilaappas vielä avecia! — Kuules, Viljami, perustetaan me kiertävälle jäälautalle Kröönlantiin tivaatteri, minä sävellän oopperan, oikein neronluoman, jossa henkilöinä on vain jääkarhuja sekä neli- että kaksijalkaisia ja muita maan eläviä, niinkuin Rostrantin kukkokakofoniassa. Ja elämä saa pyöriä kuin karuselli navan ympärillä, sillä onhan sillä kulmalla tarpeeksi rasvaa. Ehei, Kröönlantiin, Viljami, siellä meitä paremmin ymmärretään, sillä me olemme neroja me. Kontra ja punkti, maljasi!"
Viljami kyllästyi säestäjän lörpötyksiin, nousi ennen keskiyötä pöydästä, meni pukuhuoneeseen, työnsi revolveriin patruunamakasiinin, pisti sen taskuunsa ja syöksyi kadulle. Hän kulki kiireisesti kaupungin ulkopuistoon ja nousi rauniolle. Mutta Roosa hiipi näyttämölle, siellä istui hän pimeässä ja odotteli Viljamia kuten hän oli odottanut niin monena yksinäisenä: yönä.