Pimeänä juoksi joki kukkulan alla, etäällä näkyi kaupunki, kirkontornista välkkyi palovartioiden tuli ja tuuli kohisi kolkosti vanhoissa puiston puissa. Viljami seisoi kukkulalla ja katseli yöhön. Veri pauhasi hänen ohimoissansa. Ensi kerran tunsi hän koko pienuutensa, hän: oli näytellyt koko elämänsä ijän, hän oli pettänyt itseänsä, hän oli luullut itsensä voimakkaaksi ja itsenäiseksi mutta kaikki oli ollut teatteripeliä ja näyttämörohkeutta. Hän oli niin monasti luuhistunut lavalle esittäessään kaatuvaa sankaria, hän oli heti noussut siitä vastaanottamaan suosionosotuksia. Hän oli osannut kuolla niin kauniisti. Sehän oli suurinta hullutusta! Hän oli ollut raukka. Voisiko hän, nyt näyttää maailmalle, että hän todella uskalsi: kuolla. Tuosta hänet löytäisivät nurmelta samalta paikalta, missä hän eilen oli kulkenut kauniin, nuoren näyttelijättären kanssa. Kalpeana makaisi hän siinä revolveri kylmettyneessä kädessä. Kuka itkisi hänen kuolemaansa? Ei kukaan. Helvi ehkä olisi peloissaan pari viikkoa mutta sitte hän unohtaisi Viljamin, sillä; Helvi oli vielä nuori ja elämänhaluinen. Nuoret koulutytöt kuiskaisivat ehkä hänen kauniista ja romanttisesta kuolemastaan. Sanomalehden uutistenhankkija kirjoittaisi hänestä pätkän sanomalehteensä. Toverit laskisivat seppeleen hänen haudallensa ja palaisivat taas entiseen elämäänsä, säestäjäkuiskaaja joisi itsensä humalaan ja pitäisi tuhman puheen hänen muistollensa, jonkun ajan kuluttua ei kukaan muistelisi häntä enään. Elämä kulkisi välinpitämättömänä ja ankarana vanhaa menoaan, eikä hän jättäisi jälkeensä mitään, hänen ontot sanansa näyttämöllä painuisivat unholaan, toinen näyttelijä astuisi hänen tilallensa, matkisi jotakin hänen erikoisliikettään mutta hylkäisi senkin saatuaan siitä muistutuksen. Ja niin soluisi hän tyhjyyteen kuin hetken haamu, joka on noussut näyttämölle, katoaisi maakuoppaan, josta oli tullutkin. Näytelmä jatkuisi ilman häntäkin, katsojat vain hengähtäisivät helpotuksesta ja antautuisivat uusiin mielialoihin.

Viljami tunsi ikäänkuin pimeä yö kouristaisi häntä, ikäänkuin jotain mustaa olisi läikähtänyt häntä vastaan, ikäänkuin iso kummitusesirippu olisi laskeutunut hänen elämänsä eteen. Ja mitä sen tuolla puolella oli? Pimeyttä! Hän kauhistui, tarttui ohimoihinsa ja puristi päätänsä ikäänkuin hän olisi pelännyt sen pakahtuvan. Hän kopeloi revolveriaan takin taskusta. Silloin muisti hän kohtauksen näyttämöllä, jolloin hän oli kohottanut aseensa tähdäten Roosan silmiin. Ei, ei! Ne silmät alkoivat vaivata häntä. Tämä paikka muistutti liiaksi Helvistä. Mitä hän enään Helviä mietti, olihan heidän lyhyt lemmentarinansa jo lopussa, ehkä se olikin ollut vain kuviteltu, ohimenevä mielikuva, hetken oikku ja kaunis kohtaus, ei muuta sen enempää. Oliko syvyyttä missään, oliko naissydämmessä pohjaa; oliko ylimalkaan elämässä mitään tukipohjaa vai oliko se kurjaa viettiä, vaistoa ja narripeliä!

Viljami kulki rinnettä alas rantaan. — Niin, oliko syvyyttä missään! Ehkä aalloissa, jotka kiertelivät kuin käärmeenpoikaset soitimessa pitkin kaupungin viidakkoisia rantoja. Viljami näki taas Roosan silmät, jotka aina olivat olleet niin syvät ja tummat, nekin olivat vetäneet häntä kuin virta, ne olivat kuljettaneet häntä eteenpäin jotain tarkoitusta kohden, nyt hän sen ymmärsi. Ja itkisikö Roosa hänen kuolemaansa? Itkisi varmasti. Roosa oli ainoa ihminen koko avarassa maailmassa, joka kaipauksella muistelisi häntä. Ja lapsi, jota Roosa kantoi povessaan? Eikö se koskaan saisi nähdä isäänsä, se näkisi kerran päivänvalon mutta sen elämää seuraisi aina haudan varjona muisto isästä äidin hiljaisessa, nöyrässä ja kyyneleisessä surussa. Viljami tunsi äkkiä mielessään kummallisen rauhaa. Hän alkoi ääneensä nyyhkiä, ja sitä myöden kuin hän itki, suli hänen sydämmensä, siltä nousi ikäänkuin salainen taakka, ja hän tunsi itsensä kevyeksi. Hän meni huuhtelemaan kasvojansa puiston laiturille. Kylmä syysvesi vilvoitti hänen kuumia kasvojansa. Hän riisuutui nyt kokonaan ja heittäytyi veteen. Hän halkaisi vahvoilla käsillään aaltoja ja tunsi itsensä vapaaksi. Hän temmelsi ja tanssi vedessä.

Hän nousi mustasta vedestä kuin uutena olentona, voimakkaana ja itseensäluottavana. Olihan hänellä suuri tehtävä, hän oli ennen tahtonut tulla suureksi taiteilijaksi, nyt teki hän hiljaisen tilin itsensä kanssa, hän koettaisi tulla suureksi ihmiseksi. Hän tunsi ensi kerran elämässään, että hän oli elävä ihminen, hänen oli tullut sääli sitä ihmistä, joka oli uhrannut hänelle nuoren elämänsä ja joka lahjoittaisi hänelle suuren ja pysyvän, velvoittavan elämänilon. Kuolemankauhun jälkeen tuntuisi elämä nyt kaksinkerroin kalliimmalta ja kauniimmalta.

Nopeasti pukeutui Viljami. Hän asteli rivakasti kohti kaupunkia. Hän tunsi ikäänkuin hän kohoisi. Hän tunsi miten veri lämpöisenä virtasi hänen ruumiissaan, joka ei saanut tarpeeksi liikettä. Hän kiljahti kuin uhalla öiseen syysilmaan, kaapasi hatun käteensä ja alkoi hurjaa vauhtia juosta kaupunkia kohden eikä pysähtynyt ennenkuin ravintolan pihalla. Pianohuoneesta kuului säestäjän lallattava laulu ja myöhäisten vieraiden naurun rähäkkä. Mutta Viljami kulki pihanpuoleiselle käytävän lasiovelle, joka johti suoraan näyttämölle. Hän naputti lasiin ja käytävän päähän ilmestyi Roosa kynttilä kädessä.

SORTUNUT ÄÄNI.

Hän nousi keveästi ja ketterästi kiviportaille. Hän heilutti kättään ja mustaa hattuaan ja tuulessa heilui tukka. Jalopeuran tukka, jalopeuran tumma tuli silmässä! Kun hän kättänsä heilautti, kävi yli torin kohahdus, sumina, keväinen kohina. Mutta hänen kasvoillansa oli ikäänkuin syksyisen ilta-auringon heijastus, raukeuden varjot tulisten silmien ympärillä. Kun hän kohotti äänensä, tutun, terävän ja puhumisesta käheän äänensä, monen yön valvonnasta vapisevan äänensä, sykähtivät tuhansien sydämmet, kouristuivat tuhannet kourat, paloivat katseet yli torin, jonka tavallinen liike oli lakannut, jonka ääret eivät olleet sähkön valaisemia. Ei veturin vihellys, ei raitiotievaunun kellon kilinä, ei huutavien kaupustelijoiden kimakka ääni, ei poliisin tahdikas astunta, ei tyttöjen nauru telttakojuista eikä sanomalehtipoikien melu kadun kulmissa häirinnyt hiljaisuutta. Ja tässä odottavassa hiljaisuudessa seisoi musta, ääretön joukko, seisoi kylki kyljessä hengittäen toisten niskaan leyhkääviä huuruja, siinä oli kaasun, raudan, hien, noen, nahan, sarkavaatteen, pien, jauhon ja öljyn hajua, mutta tulijuomien turmiollista tuoksua siinä ei sentään ollut. Mutta he olivat sittenkin kuin juopuneita, ikäänkuin suuria viattomia lapsia, jotka olivat saaneet suoniinsa jotain uutta elämän nestettä, vaarallista nestettä, jonka vaikutusta eivät vielä tajunneet. Juopunein silmin, kerjäävin ja uhmaniloisin katsein he imivät itseensä hänen sähköttäviä liikkeitänsä, hänen kiihottavia katseitansa ja huumaavia, humisevia sanojansa, hänen, joka seisoi kiviportailla, hänen, joka oli päätä ylempänä muita, joka johti heitä, joka tunsi heidän hätänsä, tiesi heidän intohimonsa ja hallitsi heitä heidän tietämättänsä.

Hän kimmahti paikaltansa, hän kiljui, kääntyi oikealle ja vasemmalle, hän ampui yli, hänen sanansa vasamat tunkeutuivat syvälle alas; eteen kuuntelevaan joukkoon. Hän käytti vanhoja voimasanojaan, etsi uusia vertauskuvia, räikeitä värejä, joiden hän tiesi vaikuttavan. Mutta ristiriitojen rajumyrsky kuohui hänessä, epävarmuus pilkotti hänen sydämmensä syvimmästä sopesta. — Viime yön hän oli miettinyt, hän oli paljon miettinyt, vanha viha, vanha rakkaus taistelivat hänessä, isänmaan kohtalo, tyranniuden ja maailman kohtalo — ja hänen oma kohtalonsa. Hän muisti vielä ajan, jolloin hän oli omistanut ne ihanat aatteet, jotka olivat täyttäneet hänen tyhjän rikkirevityn olemuksensa uutuuden ja nuorteuden kaikkitäyttävällä, valtavalla viehätyksellä. Niin, silloin kun hän oli pelastunut suuresta elämänerehdyksestä.

Ja viime yönä olivat yön pimeydestä hiipineet vanhat epäluulot, sekasorron mykkä murina, luottamus ja itse-epäily, rakkaus kansaan ja itse-iva. Ja hän oli tehnyt tiliä oman itsensä kanssa, yksin pimeässä uuden aavistamattoman, kukistamattoman tai kuiluillaan ammottavan edessä. Mutta hän ei tehnyt loppuun asti tiliä. Hän tunnusti ajaneensa ihanista ihanteistaan: syrjäpoluille, hän oli palannut takaisin, mistä oli lähtenyt, eksynyt umpisokkeloihin ja erehdyksiin, itsepetokseen. Ja hän tunnusti, etteivät hänen keinonsa aina olleet rehellisiä. Mutta olihan hän tehnyt sen hyvän nimessä, ihmissyyden, vapauden, yhdenvertaisuuden nimessä! Oliko hän ehkä rakastanut enemmän aatteitaan kuin janoavaa joukkoaan, oliko hän rakastanut -ihmisyyttä — omassa itsessään? Nyt hän tahtoi avata suunsa, hän ei kestänyt tätä kauvemmin. Hän ei kestänyt tätä taakkaa, jonka hän oli ottanut hartioilleen, jollei hän nyt keksisi vapauttavaa sanaa, tunnussanaa, sydämmen ja järjen sanaa. Mutta olivathan nekin usein ristiriidassa toistensa kanssa.

Hänen edessään liikkuivat saviset kengänanturat, törröttivät parransänget ja uhkaavan iloiset katseet pistivät kuin tuhannet neulanpäät hänen katseeseensa. Hän oli kaikkien keskipiste, majakka, jonne kaikki tunneaallot vyöryivät. Tai vyöryi hänen edessään suuri rauhallinen peto, lohikäärme, jonka pursto torin laidalla laikkui, selkä mudassa makasi, pää kohosi kohden korkeata, harmaata muuria, jonka kivisellä kynnyksellä hän seisoi. Hänen täytyi heittää leipää tämän jättiläisen kitaan, elämän leipää. Panem et circenses, leipää ja huvituksia! Ja jos hän hairahtuisi, jos hän laimentuisi, nousisi se tyytymättömänä takakäpälilleen, hiipisi kaikessa hirveydessään hänen luoksensa, kohden hänen kurkkuansa ja litistäisi hänet vasten harmaata muuria. Hänen ohimossaan takoivat pulleat suonet, hän viehättyi uudestaan hyvähuudoista. Hän hapuili ilmaa, hän oli kuin huumeessa, humalassa. Hänen täytyi jatkaa, hänen täytyi kiihottaa viimeisillä voimillaan muuten hän menettäisi tasapainon. Ehkä hän sopivassa käänteessä löytäisi suuren sanan, suuren ja yksinkertasen, joka vapauttaen kulkisi jokaiseen sydämmeen synnyttäen suuren kaikkivoivan, hiljaisen ja voimakkaan tunteen, joka tasoittaisi sortamatta, rauhoittaisi raastamatta. Ei verta, ei verta, ei verta! Ja kuitenkin! Ilman ruumiillisen kosketuksen, pakon ja kivun tuskan tunnetta eivät hänen vanhat vastustajansa väistyisi linnoitetuista ennakkoluuloistaan. Tulkoon myrsky! Mutta ehkä se myrsky survoisi janoavan ja vaativan joukon veripyörteisiinsä. Ja rakastihan hän tätä joukkoa, kuules kuinka sen hurraahuudot vaeltavat kiviseinältä kiviseinälle yli kaupungin, yli maan, yli merten ja yli maailman vapauttaen ja valaisten. Lentävä sana, tunnussana! Mutta ehkä se myrsky kerran saattaisi kääntyä häntä itseään vastaan, silloin kun hän oli huutanut rintansa rikki, silloin kun hän ei enään voinut luvata mitään uutta vaan täytyi ottaa takaisin — ihmisyyden nimessä.