Ja salaman tavoin välähti hänen aivoissaan vanha kuva, kuva koulu-ajoilta, kuva vanhasta kirjasta, jota hän luki vanhassa hämärässä huoneessa. Charlotte Cordayn mestaus. Charlotte Corday, joka hiipii Marat'n kylpyhuoneeseen tikari viitan alla ja työntää sen likaiseen hurstiin verhotun, romaania lukevan julmurin rintaan, voimakkaan Marat'in rintaan, joka nousi sortajia vastaan mutta muuttui itse kansansa suurpyöveliksi. — Mikä lapsellisuus, vanhat koulukamarimielikuvat! Hän nauraa ja keksii samassa singahtavan sukkeluuden, joka honotuksena huokuu kansan toistamana vasten hänen kasvojansa. Ja seinä hänen takanansa säestää helvetillistä naurua. Hänet tempaa omituinen kaamea tunne mutta hän tietää, että hänen nyt täytyy ilveillä tämän suuren lohikäärmeen edessä, jonka katse on terävä kuin tikari. Hahhhahhaa! Hän asettuu eri asentoihin, hän tekee naamareita niinkuin näyttelijä, huitoo kättä, kyykistyy, kimmahtaa. — — Ja silloin hän sen tunsi, ikäänkuin jokin jänne olisi revähtänyt rinnassa, ikäänkuin joku olisi tarttunut hänen kurkkuunsa veristäen hänen silmänsä. Hän hapuili, hän sekaantui, tapaili rintaansa kädellä, joka hermostuneesti oli ojentautunut kansaa kohti, hän ei muistanut sanatulvansa alkulähteitä, eksyi osastaan kuin näyttelijä, jolla on näyttämökuume. Rinnassa korisi väkinäisesti, hän hymyili, ravisti mustia kiharoita ja kuiskasi käheällä äänellä. Ääni oli sortunut ja hän itse oli niinkuin sortunut.
Hän astui alas kiviportaalta. Toinen puhuja nousi hänen paikallensa. Hän seisoi alempana ja kuiskasi puhujalle. Mutta hänen puheensa oli katkaistu, hän oli siirtynyt alemmaksi, hän näytteli nyt kuiskaajan osaa. Niin, hän tahtoikin nyt olla äänetön voima, joka näkymättömänä kulki kaikkialla ilman, että hän itse oli näkyvissä. Niin, mutta ehkei häneen enään uskota, omalla esiintymisellään ja äänelläänhän hän aina ennen oli voittanut ja hurmannut. Ehkä hän nyt sulaisi tähän kuuntelevaan, mustaan, uhkaavaan joukkoon, olisi pieni, musta pilkku tässä mustassa meressä, tässä tulenjanoisessa joukossa, joka ehkä nostaisi yön pimeyteen toisenlaisia puhujalavoja. Ei, ei, ei! Hän tiesi sen, hän aavisti sen, yksin, yksin, ihan yksin hän nyt seisoi.
VIINURI.
Muistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin kotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui verannalla yleisön seassa kuin markkinataiteilija, käsi korkealla ilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori lautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin säestäen hänen liikkeitänsä. Minä en nähnyt silloin muuta kuin hänet, hänen suuret silmänsä ja kiherän tukkansa, joka aaltoili oikealla korvalla. — Ja illemmalla kun minä talutin puistokäytäviä pitkin leiriupseerien hevosia, sillä aikaa kun upseerit heittelivät verannalta samppanjalaseja vihreiden kurpitsa köynnöskasvien läpi, tuli hän luokseni, salaa nousimme me ratsujen selkään ja karahutimme yli kivien, kantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin kasakalla ikään.
Helsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään hännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki hän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä, katossa kimmeltelivät kruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen valkeaan tärkkelöityyn paitansa rintaan, kalvosin-nappeihin ja kellonvitjoihin. Hänen silmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen lietsoma väike, ja huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani häntä, olin vaipuvinani syviin keskusteluihin ystävieni kanssa, kun hän notkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli sukkeluuksia, joita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä vasten nojautuneena servietti kainalon alla ja katseli minua. Minä tiesin sen, vaikken sinne katsonut. Ja silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat ajat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä, tunsin vielä sieramissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan hajun kuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän ajatteli samoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sumina säestivät meidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni. Jäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin, hänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en voinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen kulki hän tarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa kaatoi lasillisen konjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen.
Vuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enään ollut huoliteltu, hänen paitansa rinnalla näkyi punssin pilkkuja ja hänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi, hänen silmänsä olivat raukeat, minä huomasin, että muut viinurit ivailivat häntä, hän oli varmaankin huonossa suosiossa kyökkiviraston puolella, sillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi niin kauvan, että hän sai nuhteita vierailta, sillä paistit olivat palaneita.
Minä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin, syrjäkapakoihin keskikaupungin hienoimmista ja valoisista ja sitä myöten muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä kulkiessa minä tällaisia havaintoja tein.
Kerran sanoi hän minulle kadulla: "eihän se sovi, että minä tunnen teidät, anteeksi, niin, me elämme ihan eri maailmoissa, minä olen vain tällainen… Kyllä ymmärrän, mutta saisinkohan minä kymmenen markkaa lainaksi, minun hännystakkipukuni on panttikonttorissa, yrittäisin taas keskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan. Katsokaa, jollei ole siistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa… Naisethan ne vetävät alaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän mustiin kuohuihin."
En koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten lyhtyjen alle himmeään hämärään.
* * * * *