Minä istuin joku aika sitten Ooperakellarin puistopenkillä kuuntelemassa soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli ääneen itseksensä. Risaisen huopahatun alta näin minä punertavat kasvot parransängen ympäröiminä. Kädet olivat syvällä taskussa ja isot, palavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä istui yleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän katkera katse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin hänet hänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen viereensä. Sitä mukaan kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen omituisille eleillensä.
"Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S… hahhaa, lysti herra vapaaherra — vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän antoi minulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen otsansa ulettuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut. Niin ja tuolla istuu tunnettu taiteilija, monta kertaa olen minä kaatanut hänen lasiinsa absinttia, hän polttaa aina markan sikaaria, hieno, antelias, hieno herra! Minulla oli hyvät päivät siihen aikaan, keikutin mustaa hännystakkiani kuin iloinen sulhasmies ja sivelin vahatuita viiksiäni, ja minä olin rakkaussuhteissa monen naisen kanssa. Minä ansaitsin monta sataa markkaa viikossa, tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii sellaiseksi nähdessään, kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli vapaata aikaa, ajoin minä umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja poltin vain markan sikaareja. Ja minä olisin voinut hankkia itselleni ensin pienen sitte suuren ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin. Niin, Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi — ja nyt minä asun, hahhaa — vanhan laatikon alla, sen kyljessä on numero 176, sisäänkäytävä kadunpuolelta, painakaa nappia! Mitä minä omistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput, silkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset ja viina! Älkää koskaan pojat luottako naisiin, viina kiihottaa naisiin ja naiset kiihottavat viinaan. Se on elämän tanssia se. Hurjaa ja iloista, pohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää sairautta, myrkkyä…"
"Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäseneni pehmenevät, niin, ja minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kauniisti säteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille hopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit. Kuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti teuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä ratsastaja ennen vanhaan, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P…le."
Hän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena siitä, että hän sai puhua, sai häätää yksinäisyyden ja hunningon hurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enään nauraneet, suurin silmin tuijottelivat he ravintolan kimeltäviin kruunuihin, joista tulvehti valoa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville, pienille kasvoille.
Hän nousi, nosti lakkia kohteliaasti pojille ja sanoi: "ehkä herroilla sattuisi olemaan kaksikymmentäviisi penniä, lainaksi tietysti, minä maksan sen takaisin, jahka olen Kämpin omistaja!"
Käsityöläispoika kaivoi rahan taskustaan, viinuri otti sen kumarrellen vastaan.
"Kiitos, hyvät herrat! Ja nyt te saatte nähdä, miten minä menen tuonne verannalle ja tilaan seidelin olutta! Minä juon onneksenne!"
Käsityöläispojat näkivät hänen istuutuvan pöydän ääreen, naputtavan sormellaan pöytään ja tilaavan jotakin. Edeskäypä tuli hänen luoksensa ja huitoi käsillään. Hän teki myöskin kiivaita liikkeitä ja ennenkuin pojat ehtivät tointua hämmästyksestään, tarttui palvelija hänen takinkaulukseensa, talutti hänet ulos ja viskasi rappusilta alas. Hänen kasvonsa vetäytyivät naurunryppyihin ikäänkuin hän olisi taistellut itkuaan vastaan, hän kopeloi eteensä niinkuin hukkuva oljenkortta, sitten teki hän koko käännöksen, linkutti yli torin ja katosi kuoppaan, hämärään olutkulluun.