Linkreenska vastasi siihen: "Mutta kyllä se Ulla aina katui jälkeenpäin, kävi kirkossakin joka toinen sunnuntai, mutta sitte se taas yltyi, arveli kai että nyt sitä taas passasi, kun oli käynyt sieluansa puolianturoimassa!"
Tirhoska lisäsi siihen kiukkuisesti: "Kirkossa! Tureeninhan ne sen sinnekin kiskoivat kuin minkäkin pelättimen ja jälkeenpäin taas poruuttivat, pettivät, nylkivät. Voi, voi, senkin ihmisen elämää! Enhän minä tuomita tahdo mutta sen sanon, ettei tässä viheliäinen ihminen muka muuten arvoa saa, jollei rupea papin luona juoksentelemaan. Ja olipa sitte mikä raato hyvänsä, niin…"
Linkreenska keskeytti: "Niin, missä raato, siinä korpit… Mutta kyllä minua itkettää ja ilettää yhtäkaikki. Toissa päivänä kävi Tureenska upseereilta hakemassa hautausapurahoja ja Tureeni juotti jefreitterikirjuria ja toimitti kirjeen vielä komentantillekin, sinne pääkaupunkiin, niin, että sieltä tulee nyt kruunultakin peijaisrahoja kaksinkerroin. Kyllä ne osaavat! Mutta kyllä ne osaavat haaskatakin! Tokkohan niillä rahoilla sentään mitään siunausta lienee, ei niitä Ullakaan säällisellä tavalla saanut, varastellahan se taisi useassa palveluspaikassa ja eiköhän istunut kerran linnassakin."
Tirhoska teki lähtöä ja sanoi: "Kuka sen Ullan kaikista kolttosista tietää… miksi se muuten niin halusti olisi asunut Tureenilla. Mutta olkoon hänen sielunsa minun puolestani rauhassa!"
"Niin ja minunkin puolestani", sanoi Linkreenska.
Ja niin he erosivat.
Pastori ajoi ruumisvaunujen jälessä, hän katseli vakavan ja vaatimattoman näköisenä eteensä, kirkonmiehelle ei sopinut hymyily näin vakavassa toimituksessa. Julkisessa, maallisessa elämässä kulki hän aina hymyillen, mutta sen hymyilyn takana piili itsetietoinen vallanhalu. Hän hymyili aina tervehtijälle mutta ohikuljettua jähmettyi hymy irvistykseksi, jossa oli jotain pirullista. — Sama hymy huulilla oli hän seisonut professorien tutkittavana, harjoitellut messu-ääntä Nikolainkirkon tapulirakennuksessa, samoin oli hän hymyillyt ennen koesaarnaa äänestäjilleen. Hän sai nopeasta onnestaan kiittää kaunista naamaansa, messu-ääntänsä ja ikuista hymyään. Hän oli kohonnut kaupungin johtohenkilöiden joukkoon. Viikon varrella istui hän säästöpankin johtokunnassa, ukkokodin rahaston tilientarkastajana, kristillisten naisten kirjurina, lähetysyhdistyksen puheenjohtajana ja rahatoimikamarin rahastonhoitajana. Mutta silti riitti häneltä hyvin aikaa puuttua yksityistenkin asioihin. Samoin kuin hän osakunnassaan kurinpitolautakunnassa oli ollut toveriensa yksityiselämän urkkijana, samoin kulki hän pikkukaupungissa, seisahtui kadulla kuuntelemaan puhetta huoneesta ja jos hän kuuli sieltä iloisempaa ääntä tai aviopuolisoiden riidanremua, tunkeutui hän ristin ja mustan kaapunsa vallalla perheisiin sekoittaen suhteet vielä sotkuisemmiksi.
Ruumissaatto ajoi jo Rapamäkeä ylös hautausmaan portille.
Pastori oli vaipuvinansa ajatuksiin, jotka eivät liitäneet tämän maan kamaralla vaan jossakin haudantakaisissa korkeuksissa. Mutta hänen päässään pyörivät tilit ja tarkastukset. Hän oli sangen tyytyväinen itseensä, hänen oli käynyt hyvin maailmassa, olihan hän suosittu, hänen paimenkuntansa rakasti häntä, niin luuli hän, sillä hän oli järjestystä rakastava. Seurakunta pitäisi kyllä muistissa hänen ansionsa, kun vanha kirkkoherra kerran kuolisi. Tosin oli hänellä vihamiehiäkin, mutta ne eivät käyneet koskaan kirkossa. Hänellä oli hiljainen ja nöyrä vaimo, hiukan hermostunut tosin, hänellä oli vakavia, ankarasti kasvatettuja lapsia.
Niin, hänen vaimonsa odotti häntä kotona, sairalloinenhan se raukka oli, ehkei pastori toimiensa tähden aina voinut huolehtia kodista niinkuin olisi tahtonut mutta jahka hän saisi vielä hiukan lisätuloja, voisi hän lähettää hänet kylpylaitokseen mutta sillä välin voisi hänen vaimonsa jatkaa havu- ja suolakylpyjä, hiilihappokylpyjäkin, jollei se olisi niin kallista.. Ja Ulla… Niin, mutta Ulla ei enään kylvettänyt. Se Ulla oli aina ollut niin höveli ja halukas, kun pastori rouvansa kanssa oli käynyt saunassa. Hyvä, kunnon ihminen, ehkä hiukan erehtyväinen, mutta kuka ensimmäisenä kiven heittää, ei suinkaan pastori; kristillinen rakkaus ja lähimäisien palveleminen se oli ollut Ullankin elämäntyö. Usein oli pastori katsellut Ullan kurttuisia kasvoja ja käsiä ja hänen oli käynyt niin sääli, niin sääli. Pastori oikein heltyi oman hyvän sydämmensä yltäkylläisyydestä. Ulla oli löytänyt lopulta sen oikean tien… oli joskus käynyt iltakokouksissa… oli kolkuttanut ja pastori oli avannut… ja Ulla oli siunaillut ja kiitellyt pastoria, niijaillut ja kostjumaloinut…