Vähitellen irroitin itseni hänen kovasta kouristuksestansa. Minä en katsonut häntä silmiin. Minä tutkin kauhulla hänen hämäryydessä ajelehtivaa ajatustansa, päähänpistoa, ilkkua, sairaalloista mieltä, sumentavaa ajatusta, joka välähti valonheittäjänä paljastaen koko hänen elämänsä syvimmän katkeruuden sekä kätkettyjen rikoksellisten aikeiden alkusiemenet.
Minä valmistauduin ikäänkuin iskua vastaanottamaan, jähmetyin, järkeni kävi kylmäksi ja kirkkaaksi, ponnistin henkisen voimani, aloin puhua hänelle hiljaa, koetin olla samalla kova ja hyvä, vetosin hänen nuoruuteensa, hänen ruumiilliseen voimaansa, hänen sielunsa hyvyyteen, joka vain nukkui, puhuin hänen isästään, veljistään ja siskoistaan, koetin puhua lohdutuksen suloisia sanoja elämänsä hulluutta vastaan kamppailevalle hunninkoiselle, huonosti ohjatulle elämän orvolle, ihmiselle, jonka avuton kurjuus minua melkein itketti.
"Kuule, anna minulle anteeksi! En minä tee sinulle mitään pahaa… Minä olen roisto! — — Voitko sinä antaa minulle 50 penniä, että minä pääsen kansankeittiöön!"
Minä annoin hänelle pyytämänsä rahan. — Hän talttui, tyyntyi, istuutui taas korituoliin ja vilkuili arasti ympärilleen.
Sitten aloin minä jutella hänelle iloisia juttuja; vähitellen ja väsyneesti tuli hänen silmiinsä iloisempi ilme.
"Kuule, Kalle", sanoin "mene nyt, syö vahvasti ja nuku sitte kokonainen vuorokausi!"
"Minä menen", sanoi hän, "minä menen."
Ja Eklundin Kalle meni, meni pää kumarassa, katsoi kerran taakseen ja huokasi. Minä vältin hänen katsettansa.
"Terve!"
"Terve!"