Jätin hyvästi ja tartuin Paavon kylmään ja rosoiseen käteen. Ei se liikahtanut eikä se puhunut mitään.
En ole koskaan sellaista kättä puristanut, sillä se ei vastannut mitään, ja siitä kävi kylmä väre rintaani. Se sama käsi oli kuitenkin hyväillen koskettanut kanteleen kieliä ikäänkuin unettajan käsi, joka silmiä silittää ja saa suun puhumaan sydämmen asioita. — Tuvan ovella käännyin. Siellä se Paavo hämärässä loukossaan lepäsi ainoakin silmä ummessa, hapset valuivat rahilta ja risti kiilsi rinnalla. Elämänlanka kiersi käsivarsiansa seinähirsien rakoihin ja vihreästä akkunasta paistoi punainen ilta-aurinko. Kuljin ulos. Portaat parkuivat. Mutta leppälehdosta tuli väkevä suven tuoksu, kasken ja pihkan haju. Näin edessäni elämää. Olin käynyt ikäänkuin haudassa maan alla.
SILLANLAKAISIJAT.
Toisen nimi oli Malakias ja toisen nimi Mariaana.
Malakias lakaisi sillan toista puolta, Mariaana toista puolta. Vuoroin käyttivät he lapiota, vuoroin luutaa. Yhtä pitkälle he aina ehtivät työssään, rinnan kulkivat, kunnes olivat päässeet sillan päähän.
Ikäänkuin viivoittimella vedetty oli se rikka-, lanta- tai lumisohjuläjä, jonka he yhdessä olivat luoneet. Se katosi kuin taijan kautta kenenkään huomaamatta. Se oli heidän salaisuutensa. Vai piilikö salaisuus siinä, että heidän vaatteensa näyttivät niin puhtailta, vaikka he askartelivatkin likaisessa työssä? Sillalla kulkija ei kiinnittänyt huomiotansa niin paljon heidän työhönsä kuin heihin itseensä.
Malakiaalla oli harmaa sarkatakki, joka aina näytti puhtaalta. Ehkä se näytti puhtaalta sentähden, että tuli verranneeksi sen väriä hänen valkoisiin hiuksiinsa, jotka kunnioitusta herättävästi pistivät esille hänen kuluneen naapukkalakkinsa korvalappujen alta, joka muistutti Danten korvalapuilla varustettua päähinettä. Malakias koukkunenineen ja puhtaine kasvonpiirteineen muistutti ilmeisesti Dantea.
Mariaana oli hintelä, kyttyräselkäinen. Hänen musta hameensa näytti niin ehjältä ja siistiltä. Paksun villahuivin alta näkyivät mustat hiukset kuten näkee vanhoilla kansannaisilla, joiden tukka ei koskaan harmaannu. — Enköhän vain ole nähnyt Mariaanan kuvaa jossakin historiallisessa kuvagalleriassa ulkomailla? — Siksikö he näyttivät niin siveellisesti puhtailta, että he olivat niin vaatimattoman vanhan-kauniita ja siistejä likaisessa työssään, pyhässä köyhyydessään? Se oli heidän salaisuutensa.
Eivät he huomattavasti koskaan väistyneet kulkijan tieltä, vai oliko syy se, että kulkija vaistomaisen kunnioittavasti väistyi heidän tieltään?
Usein kulkiessani heidän ohitsensa ajattelin heidän miettivän näin: