Mariaana: Malakias, lakaiseppas hiukan joutusampaan, mitäs sinä kräkkäle siinä… vanha olet ja vaivainen! Mutta miksi sinun saappaasi aina näyttävät niin puhtailta, vaikka siinä loassa lossuttelet…? Katsos vaan, tyyneesti ja tasaisesti se tekee työnsä… pörriäinen… ja sillä on naama ihan kuin sillä jalolla kupernyörivainajalla, joka oli niin alhainen ja armollinen. — Mutta kovin se näyttää jo vanhalta ja heikolta… ettei vaan kuolisi… näin viime yönä unta, että silta putosi altani. Ettei vaan kuolisi… vanha vaivainen. — Mutta mitäs minä tässä turhia tohisen — silta on saatava puhtaaksi. Jouduppas siitä… niin pääsisi tästä kahville kotiin…

Malakias: Ainahan se Mariaana… aina hoputtaa… mutta eihän se vaivainen itsekään jaksa… koitanpahan sitä hiukan auttaa… vaivainen, kyttyräselkä… putosi onneton kehdosta… minkäs sille nyt mahtaa… täytyy joutua, muuten se toruu… sellainen kiivas se on, hyvähän se on, piloikseen se minua… Kovin se jo näyttää raihnaiselta… rinta korisee sillä, kun se vetää henkeä… Kestääköhän tuo vielä kauvan, se on sellainen ähky yskäinen, yskiiköhän kuolemakseen. — Tässä viime yönä näin unta, että lakasin yksin siltaa. Siltaa, niin. — Mutta kyllä me sillan puhtaana pidämme, pidämme määrinkin… no tuossa se jo on viimeinen läjä… pääsenhän kotiin… pistän piippuuni tupakkaa… huomennahan se taas alkaa työ — niin — —.

Ja sitte kuulen minä heidän hiljaa mutisevan toinen toisilleen.

Malakias: Sanoitko sinä mitään?

Martaana: Hä, mitäs minä olisin sanonut! Nythän se on jo puhdas… Mennään kotiin!

Malakias: Niin, taitaa jo olla aika.

* * * * *

Ja sitte mennä melkottavat he kumpikin kotiinsa, toisella lapio olalla, toisella luuta. Eroavat sillan läntisestä päästä kukin omalle taholle tavataksensa toisensa taas seuraavana aamuna, toisella luuta olalla, toisella lapio, kulkien kumarassa tutisevin päin yli vanhan tutisevan sillan. —

Eräänä aamuna tuli Malakias yksin sillalle. Mariaanaa ei vaan kuulunut… ehkä se vielä keittää kahvia… vai mikähän sitä vaivaa? Ja Malakias lapioi sillan toista puolta. Lapio alkoi vavista hänen vanhoissa, työstä sierottuneissa käsissään. Tuntui ikäänkuin hän olisi lakaissut hautausmaan käytävää. Ja kun hän pääsi sillan päähän, seisahtui hän ja huokasi. Huokasi oikein kauvan. — Kummallista! Tuntui ikäänkuin jotain olisi ollut poissa, poissa puoli ajatusta, poissa puoli sielua. Hän oli monena vuotena niin tottunut siihen, että se toinen… se Mariaana, kulki siinä sivussa toisella puolella… mutisi itsekseen, lakaisi vastatusten… niin että heidän lapionsa ja luutansa sattuivat yhteen… ja vastapäiset kasvot olivat nyt poissa, hän näki ne hengessä… tämähän oli hullua… kukas sitä olisi uskonut… hän oli niin tottunut Mariaanan mustaan hameeseen, hänen paksuun huiviinsa, hänen kyttyräänsä, hänen terävään ääneensä ja hänen viisaisiin, harmaanvihreihin silmiinsä. Mitä tämä merkitsi, ei hän ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi…? Jotain oli nyt nurinkurista. Tuntui niin tyhjältä ikäänkuin puoli elämää olisi reväisty vanhasta rinnasta —. Kummallinen tyhjyys ammotti sillan kummaltakin puolen kuin haudan salaperäinen kita… Jesus Kristus! Kunhan pääsisi lepoon sinne Rapamäkeen, niin, niin, sinne niin —. Ja kun hän alkoi lapioida sillan toista sivua, tuntui ikäänkuin hän olisi lapioinut auki elämänsä umpeen luodun polun, ikäänkuin hän olisi vaivaloisesti kulkenut elämänsä pitkän taipaleen uudestaan. Hevoset olisivat voineet tallata hänet jalkoihinsa, kiiltovaunut olisivat voineet ajaa hänen ylitsensä. Hän ei kuullut mitään, hän ei nähnyt mitään. Ja kun hän pääsi sillan päähän, nosti hän lapion olalleen ikäänkuin hän olisi kantanut kärsimyksen raskasta ristiä.

Kotiin tultuaan ei hän muistanut piippuaan… Aamulla hän ei noussut vuoteeltaan… olihan se kummallista… Ja kun huonenaapurin vaimo tuli sanomaan, että se Mariaanan sielu oli viime yönä lähtenyt, ei hän sanonut muuta kuin: "sen piti kai niin tapahtuman… minkäs sille mahtaa!…"