Kadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee mies, vanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan hänet lapsuuden ajoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja hänellä on sellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä muistuttaa Danten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman puhdas. Elämän pyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen ikäänkuin minä itse kulkisin tuossa kadulla. Sydämmeni itkee, silmät ovat kuivat. Hän katoaa silmistäni. Katson kukkarooni… en mene auttamaan… minä tiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan lahjaani. — Pelkään ihmisten kiitollisuutta.
4.
Ne katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan vaatimattomat vanhat immet, jotka ovat jäätyneet, joiden hellimmät tunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet itsensä väsyksiin, väsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämmiä, koskaan rakastamatta, koskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt ovat jäätyneet juorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon, levittävät juoruja ja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat nuoren, salaisen rakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla sumuisena syyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, katsovat he suurin elottomin silmin, katsovat, kadehtivat ja kateuden myrkky täyttää heidän sydämmensä. Heillä ei ole enään sielua, heidän sielunsa on Juorupeili.
5.
Koulupojat olivat lumisotasilla kadulla. Eksynyt lumipallo lensi akkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni.
* * * * *
Minä katselin sitä lumipalloa kauvan ja vähitellen alkoi hämärässä huoneessani sydämmeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun huoneeni haltijatarta ja vapaata elämänkumppaniani. Hän hiipi usein akkunani alle ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni ikäänkuin elämän ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja katseli minua suurilla kummallisilla, kosteilla silmillään ja odotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä käsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset meitä ympäröivät, avartui, aukeni meille kadotettu paratiisi… Ilma oli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta, suloista soittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, Salome, minun vereni, vapaan vihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli se alttari, jossa sinun sydämmesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome, tuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni, sinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit pois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa alastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä sinun rakkautesi raukeudessa! Sinä rakastit minua, Sulami, mutta minä hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta kuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me ihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroomme… itsessämme on oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä nyt vaellat… yössä niinkuin minä, tuntemattomana, tutkimattomana kuin minäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi kuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana, joka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston, rosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä viiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön tuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun viekkaasta syleilystäsi vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi suuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla, avoteräinen outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet kipenet ja kuoleman kiiltomadot kimelsivät…
Ja kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin sinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden huoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut milloinkaan.
* * * * *
Minä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori alastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämmeni jäiset muistot alkoivat sulaa, alkoi lumikin sulaa akkunalla. Päivän kuluttua oli lumi haihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka ajatus… jonnekin kauvas katujen hämärään…