6.
Akkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin härkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja pienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset kiistelevät paraimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. — Ulkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa. Postipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina. Ihmisten kengät narisevat akkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni, vanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii ahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. — Ihmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin kuin he tarvitsevat minua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni, joka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen kupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen. Minäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni palavasta takkavalkeasta.
7.
Kevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon lentelevät kyyhkyset. Siinä on iso taivaansinirintainen uroskyyhky, joka lentelee kiivaana nuoren naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset kynnet juoksevat pitkin plankkua. Ja minä näen, kuinka nuori, hento naaraskyyhky juosta sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää äkkiä lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät hieroen nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo nuori äidin alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänjyvän sieltä toisen täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana, pitkän heinänkorren.
Näin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään, hänellä on luultavasti hyvä hevonen, hyvä vaimo ja hyviä lapsia, itsekin hän näyttää hyvältä.
Iloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä en enään katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen, nuoren rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää.
8.
En saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimeltävä pyhä kirja täynnä omituisia itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa seisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat kevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään. Jostain porttikäytävästä ehkä näkisin jonkun rakastavan parin, joka kuiskailee kevättoiveitaan. Yli kadun loikkii kissa kellariluukusta vastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä on paha! Yö on häiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä. — Hyvä erakollekin yksinäisyydessä.
Joku loilottava herrasmies kulkee akkunani alitse. Vanhassa kirkon kellotornissa lyö kello 12. — Sitten kuulen raskasta astuntaa. Kolme vanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin puettuina, pahkasauvat iskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa loittonevat, kolina kuolee pois, on hiljaista. Minä muistan, siitä on jo pitkä aika. Tulin kerran kotiin iloisesta seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja sanoin heitä "pyhäksi kolmiyhteydeksi". Ajattelematon, vallaton sana! Seuraavana päivänä yövartijat tulivat "kantelemaan". Mutta poissa olivat pahkasauvat, poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön runous, joka lepäsi kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat perin siivoja, siistejä miehiä. Tarjosin kolmelle vanhalle yövartijalle kolme kuumaa höyryävää kuppia. Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai koreasti kotiinsa nukkumaan valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen kaupungin ja yhteiskunnan rauhaa.
* * * * *