— Sydämmeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä, en tahdo sitä enään täyttää, sillä muistan Byronin lauseen: "mene ensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!"
* * * * *
Katselen ulos. Nyt viheltää joku akkunani alla, viheltää kiukkuisesti pitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen tottunut. Naapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista lähimmäisen rakkautta. — Kerran heitettiin kivi kotini akkunasta sisään, kun tulin huoneeseen. Silloin olin lapsi ja pelkäsin. Nyt minä odotan tyyneesti, että lurjus akkunani alla kumartuisi ja viskaisi kiven. Mutta hän ei tee sitä… hän häpeää kai itseään tai haukkuvaa koiraa. — Nyt on taas hiljaista. Koko kaupunki nukkuu, minä yksin valvon. Kiitetty sinä yö! Et ole minulle enään rakkauden korkea hetki, et ole enään työnikään hedelmällinen aika. Ikuisuuden ajatuksia sinä minussa siität. — Katselen tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella levollisuudellaan. Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo. Vedän uutimet alas ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen.
9.
"Sokea ikkuna".
Sinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet maalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi, pimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä, että olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan rakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat niin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat omaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi maailmassa.
Vai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen pienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia tähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla kuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti akkunanpielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. — Koskaan ei nuori neitonen kasvata akkunalaudallasi myrttiä, josta hänen äitinsä sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta paksuilla sormillaan lasiasi vastaan laskiessaan korkorahojaan. — Ei edes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. — Ei kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan sinua huomaisi. Ah, sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun silmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä.
Kukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen alitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri salainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista silmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei sinun silmänreikääsi sentään ole asetettu "juorupeiliä". Joka sen tekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi.
Sinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, ah, kovin tulee minun sinua sääli…
10.