Yöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on kesä saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko. Keskikesän raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Akkunan alatse kulkevat ihmiset, toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat ilkeät, harmaisiin saaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat pullein silmin, jotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina, seisahtuvat ja puhuvat julkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat muurahaiset omista kotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille, palaavat vasut täynnä elintarpeita ja ovat iloisia.
Pöydälläni on voitaleipä, jonka olen syönyt vain puoliksi.
Nyt kuulen vastapäisellä Kimnaasikadulla pienten jalkojen kolinan. Päivänpaisteen puoleisella kadulla kapsavat viidentoista pienen koululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet sotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja itsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen, mikä kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on hänen silmissänsä. Miksi ei hän naura? Hän on hyytynyt ilottomissa kouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia.
Ajattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni aamuonnea ja iloni tuojaa, ajattelen hänen kulkevan kylätiellä vailla elämän suurta, kaikkitäyttävää iloa.
11.
Akkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön pöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut iloinen. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun. Pimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä, ihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat, homekuoriset puut syyssurullisina vanhan kimnaasin puistossa. Vanhat keltaiset, puut, aina nuori tuores tuuli! Tuletko viileä tuuli tuntureilta Lapin?
Huoneeni nurkassa huokailee itseksensä pieni lappalaiskoira, haukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa. Koira katseiee minua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä se juuri äsken näki unta Lapin loppumattomista jängistä ja korkeista tuntureista, joiden viileään varjoon, joen partaalle erämaassa kulkeva, hiljainen, hyväsydämminen lappalainen kotansa pystyttää.
Killi nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira, arka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan tai aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä Hämeen hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä kettuna ampuisi. — Se on niellyt kaupungin tomua ja asfalttihajua, ehkä sen tarkka vaisto on vaimentunut, se ei löydä enään alkukotiinsa, sinne on niin pitkä matka sen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enään jälkiä, jotka veisivät sen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja metsähiiret kaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka johtaisivat sen kodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät lähdet tai revontulet suurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä, terveessä talvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta toivottomien taivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi pohjois-Hämeen synkkien metsien etelä-Hämeen viljaville vainioille.
Herään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennan. Hiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös poissa, minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira herää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta, katselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen siskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona riippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta. Koira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira jo iloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua sitä, sillä se on niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani, aukaisen oven ja päästän sen vapauteen.
Mutta huoneessani tuntuu omituisen hiljaiselta.