12.
Katselen ulos akkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan viheriänvipevän akkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen epäjärjestys —. Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas ottanut, ne ovat läjättyinä nurkassa, kitarani toisessa nurkassa, se uneksii ehkä niistä ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi vallattomana kattoa ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut sänky, jossa olen levon löytänyt yksinäisissä öissäni, herkissä haaveissani, kun heräsin ja mielikuvat temmelsivät, suru nosti ja suru suli ihanassa yksinäisyydessä.
Tuossa kulkee ohi akkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan. Se näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää ohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun alipäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet kajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista. Pesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen akkunaan, lintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien takia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja täynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi viety sielu. Tutut rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin. Vieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi epäjärjestys. Vanha kynttiläkruunu on heitetty lumeen rautaromujen sekaan. Huoneeni tyhjenee tyhjenemistään, mutta tuntuu ikäänkuin minä vapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi painaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi kiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä elämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen, jääkylmän ja puhtaan viiman sydämmessäni. — Lappalaiskoira leikkii katukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran akkunani ulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen siihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville talitiaisille, lämmittäkööt ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne! Visertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja nokkikaa kuin ennen ja iloisella liverryksellänne ilahuttakaa itseänne!
Kuljen huoneestani. Kuljen kadulla ohi akkunan, missä ikkunalauta on kuin pieni tunturimaja. — Minä kuljen kohti uutta kotia. Vanhan kimnaasin puissa punatulkkuset visertelevät iloisesti.
13.
Minä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, minun vanha pesutuvantakainen huoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun sairaissa korvissani kulkiessani vanhaa Kimnaasikatua; vanhat talot, niiden ullakot ja sokeat akkunat nyökyttävät minulle ikäänkuin ne mumisisivat minulle vanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja kuljen kuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan isäni hautajaiskuusien seisoneen, kun ruumisarkkukulkue siitä kulki ja kääntyi kadun läntiseen päähän yli kadulle ripotettujen havunoksien. Tulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen vanhaa tallin ovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni valkoisten kaniinien kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla ja palvelustytöt ärsyttelivät sitä punaisilla esiliinoillansa ja tallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan aitanoven yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset miehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika illoin kulki polkemaansa polkua akkunansa kautta palattuaan öisiltä lemmen retkiltään. Astun portaita, aukaisen pesutuvan oven, kuljen ohi mankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen kiljahduksen kuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison kiukaan ohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi on auki. Huone on melkein autio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä astun kumartuen matalaan huoneeseen. Paksu tomukerros on seinällä, missä kirjakaappi ennen ystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla on haalistunut jälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha uuni on lohduttoman kylmä; sen edessä usein lämmittelin ja katselin hiiloksen synnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä työpöytäni ääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kimnaasipihan vanhoja pihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla paarmailla punakupuiset punatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa, paukkuvassa talvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten jättämä tyhjä viinipullo.
Minä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison katukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin tapaisen neliruutuisen akkunan ajattelen:
Toivoisin, ettei sitä vierasta pöytää eikä sitä markinamiesten tyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha kaappikello ennen rauhallisella, ijäisellä naksutuksellaan mittasi hitaasti kulkevat tunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha huoneeni olisi yhtä autio kuin on autio nyt sydämmenikin.
Mutta minä tunnen sittenkin ikäänkuin minä olisin vapautunut jostakin.