"Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan koko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista sahtia. Niin, isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti piloillani puhumaan siitä kauppakirjasta mutta tämäkös se pyöräytti pihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis kukkua, oitis kukkua. Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa, niin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio vainaakin tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi tuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtua mutta tämäkös antoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia!'"

Niin kehasi vaari.

"Väkevä se on vaari mutta väkevää on sahtikin", veistelivät miehet.

Sillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina pitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun tytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun rehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään mutta lopulta täytyi hänen pilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät virnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta miehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella, hän ei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä ja kiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja asettui istumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan antavansa hänelle "laula lappua" ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan. Silloin alkoi hän rukoilla: "hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en minä tahdo kukkua!" Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: "juokaa pojat, meillä on ja meillä annetaan!" Sitte rupesi hän vetämään jotain pitkäveteistä rekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa ja kellistyi kyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja kantoivat häntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa, joku oli paperista sitonut liperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina. Pihalla hän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet vaarin iloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä taas kamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja vihdoin nukkui. Joulu-aaton aamulla heräsi vaari, ja hampaat kalisivat hänen suussansa. Samein silmin katseli hän ympärilleen, pöydällä oli tuoppien ja kannujen jättämiä renkaita, paperossin pätkiä ja piipun sittaa oli kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia pilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin polvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan. Pimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta: "Vie sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!" Sitte kömpi hän sieltä lattialle, istui paljaalla paidalla sängyn laidalla ja mietti tätä elämän narripeliä, joka on kuin sahtikannujen iloinen kalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkoa soivat kulkuset ja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja kolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut miehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes hienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta sahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi hiukan miestä väkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan loimen ympärilleen ja päätti nukkua yli joulupyhien kevääseen, niin, ensi jouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista ja katkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut kuurnasta, plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta vaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa yli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle ja alkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitte loikkasi se permannon rakoon ja katosi.

ÄITI JA POIKA

Kuului iltasoitto läheisen, pienen venäläisen kirkon tapulista. Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, lainaa mulle ryssän rahaa, minä maksan joskus, pom, pom, pom, pom! lauloi pieni poika kellojen ääntä matkien hänen akkunansa alla. Ja vastapäisen läkkisepän pannukyltti vinkui: viuuh-kirii-ii-ilkiää-ää-kiri, ja ruskea pannu heilui ilmassa, ja sen alitse kompuroivat kadulla vanhat vaimot vihdat kainalossa matkallaan saunasta, posket ruskeina kuin pannun punainen vaski.

Paranohvi, Sokolohvi, Kostus, pom, pom! Harmaat, vanhanaikaiset talot häämöttivät sokeina ikkunoineen hämärästi kuin vanhat nilkkuiset posetiiviäijät, harmaat räystäät kallellaan kuin vanhan hatun taitetut lierit, ja likaiset kyyhkyset kuhertelivat akkunoiden ylisillä laudoilla. Ja kaikista savutorvista tuprusi harmaa sauhu alaspäin kadulle, missä oli kellertävää lunta ja rumaa räntää, jota ihmiset uneliaina sotkivat. Taloissa porottivat saunapannut, talisilmäiset porvarit istuivat niiden ympärillä kuin suuret hämähäkit ja kutoivat, kutoivat kulkupuheiden verkkoa, lörpöttelivät ja löpisivät ja sieltä ne tunkeutuivat salakähmäiset sanat savuttuneihin eteisiin, pihalle, kadulle, saunoihin, kellareihin ja torille.

Sinne torille hänen äitinsäkin joka aamu kello kuuden aikaan kiskoi vetokärryillä kangaspakkojaan, pöytää ja pukkeja, öljykangassuojaa ja kyynäryskeppiä. Mittaili, mittaili, ijankaikkisesti hän mittaili, laski lanttejaan tai kutoi kotona sukkaa puodin nurkkaan kyyryyn painautuneena eikä raaskinut panna tulta tahraiseen, pieneen läkkilamppuun. Niin äiti. Hän oli niin hiljainen ja itsepäinen, riisti ja raastoi aamusta iltaan väsymään asti ikäänkuin olisi nauttinut siitä, että hän sai raataa pojallensa, mutta hän raatoi niin silmiinpistävästi ikäänkuin olisi tahtonut pojalle näyttää, kuinka sitkeästi hän jaksoi jurruttaa, ikäänkuin koko hänen raadannallaan olisi ollut tarkotus herättää pojassa surkuttelun tunnetta, ehkä vastarakkauttakin. Oh, se oli niin kiusallista tuo tarkotuksellinen tempoilu. Torilta tullessa se äiti kiskoi itse kärryjä mäelle, toisinaan, suojan ilman aikana tarttuivat pyörät lumeen eivätkä ne tahtoneet nousta vastamäkeä, muori rimpuili nahkaturkissaan, seisahtui huokaamaan mäen päälle paksuilla, mustilla tumpeilla pyyhkien hikisiä harmaita suortuvia ryppyiseltä otsaltaan. Seisahtuiko se äiti tahallaan siihen mäen nyppylälle hänen ikkunansa eteen, veti henkeä ja kiskoi taas kolisevia rattaita ja kääntyi portista pihalle? Olihan hän ehdottanut, että äiti jättäisi koko torikaupan, saattoihan sitä puodissakin myydä kankaita, olihan hänellä vanhat taatut ostajansa, naapurieukot ja lähipitäjien torpparinvaimot. Ja olihan äidillä säästöjä pankissa, saisihan hän levätä, sitä hän tarvitsi, tarvitsi enemmän kuin moni muu, mutta hän oli niin itsepintainen. Ja olihan hän tarjoutunut auttamaan, mutta se ei sitä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja saattaisihan suutarin puolikasvuinen poika viereisestä porstuasta tuoda kärryt torilta. Ei, ei, sitä ei saatu mahtumaan hänen vanhaan päähänsä. Ja kyllähän tämän sietäisi, jollei äiti vaan aina puhelisi puodissa ja torilla hänestä, pojastaan, hänen hienoudestaan, hänen hienoista tuttavistaan, hänen hienoista luvuistaan. Oh, mitähän ne siellä pääkaupungissa toverit? Nauraisivat ihan saatuaan tietää, että hän oli sellainen torisankari. Mutta säälittäähän häntä sentään äiti, yksin se oli, oli niin kovin yksin. Menisiköhän hän puhuttelemaan häntä? Mutta mistä hän puhuisi? Kankaistako, maalaisemännistä, läkkisepän sairaista lapsista, suutarin juoppoudesta, varkauksista ja murhapoltoista? Ei, ei hän voinut, vaikka siinä oli vain pieni ovi välillä, joka johti hämärään puotiin, missä äiti rasvaisen lampun ääressä silmiään siristellen paikkasi hänen sukkiaan. Miksi oli äiti pannut hänet kouluun, miksi oli hän joutunut tasapainostaan, oli sukeltautunut pohjavirrasta ylempään maailmaan, joka oli kirkkaampi ja kantavampi, mutta jossa hänellä ei sentään ollut vanhaa jalansijaa, jossa hän sittekin oli nousukas? Oo, se suuri tulikaupunki, ilokaupunki, joka veti verkkoihinsa upotti intohimon valtaviin pyörteihin, keinutti ja nosti kuin huimaavaan tanssiin kaikkitäyttävänä, kaikkinielevänä aaltona hukkuen huminaan ja hehkuviin huutoihin, ei siellä ollut erotusta, ei rajoja, ei esteitä. Tämä hämärä uneliaisuus, tämä pienen kaupungin hyytyvä hiljaisuus ja mykkyys hänen ympärillänsä painosti häntä, kytki hänet tähän pieneen kamariin, jonka harmailla seinäpapereilla oli raamatunlauseita ja pölyisiä paperikukkia. Toista oli suuren maailman veripunaiset ruusut iloisten naisten hekumallisen valkeilla rinnoilla.

Puodista kuului ovikellon ääni. Se kilkatteli ja kuikutteli pitkän kaarevan kaulansa nokassa, rämisteli ja nauroi kuin hullu akka. Narrin kello! Se lörpötteli ja paasasi aamusta iltaan, sen rämisevä, räikeä ääni pisti kuin tulisilla neuloilla hänen korviansa. Jos hän olisi äidiltä hennonut, niin hän olisi ottanut sen rämisevän, hermostuttavan rääkyjän kouriinsa, puristanut sitä, polkenut sitä ja potkinut sen kadun alipäässä olevan juutalaisen narinkan tunkiokasaan.

Hän asetti kädet korvilleen ja vaipui lukemaan opintokirjaansa, mutta sittenkin kuuli hän selvästi puotikeskustelun: