"Päivää!" Puodista kuului läkkisepän vaimon kimakka ääni. "Päivää
Tallinska!"
"Täällä te vaan puolipimeässä paikkaatte nuoren herran sukkia."
"Hys!"
"Onko se kotona?"
"Se lukee."
"Vai lukee, taitaa tulla oikein rohvessööri, niin, niin jumala paratkoon, on sitä huolta lapsista, pese, ruoki, täytä ja tahkona tuhise, kasvavat, lentävät pesästä ja jättävät sinut yksin ikälopun. Enhän minä teidän pojastanne mitään pahaa, semmonen viini ja vikkelä, oikein hanskoissa, niin, ja kiiltosaappaissa. Se kai kuuluu reklamenttiin, hyvähän se, että alhaistenkin ihmisten lapsista tulee isoja herroja, jumala paratkoon, kunhan vaan muistelisivat sitten vanhempiansa. Niin, no, sitten se ottaakin teidät luoksensa asumaan, asettaa oikein silkkisohvaan istumaan, eihän maarin, eikä muuta kuin istu kädet ristissä ja katsele kultaiseen kattoon, hehhee!"
"Mitäs se Tallinska nyt, ahkerahan se meidän poika on, lukee ja pänttää, oikein sääliksi käy, en uskalla käydä kamarissaankaan, sillä se on niin hermostunut, sanoo."
"Niin, vähemmästäkin, sano. Minun pojastani ei vaan taida tulla herraa eikä häntyriä, suutarin oppiin sen panen, vetelehtii muuten kadulla, vaikka näkyyhän tuota hienommatkin osaavan tehdä."
"Hys, puhukaa hiljemmin!"
"Herrajesta, kun en muistanutkaan!" huudahti Tallinska ja painautui tiskiä vasten kuiskailemaan ja tehtyään lankaostoksensa lähti taas kadun yli ja katosi portista, missä läkkisepän lapset löivät kepeillä läkkilevyihin ja matkivat kirkonkellojen ääntä: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom, pom, pom!