Ja ihmiset kylissä kynti ja hääri, ne väänsivät kiviä, kantoja, ma kysyvät katseensa käsitin väärin ja jouten soutelin rantoja. —
Joka pensaasta katseet ne seuraa, ne soimaa: "mies, hoi, missä on sun tuntosi, ota kirkas kuokka, jos sulla on voimaa ja nosta kulkeva kuntosi!
Lie viimeinen virkasi pilarengin, sa maantien ruohoa litistät, muut pellolla pelmuvat kyntökengin, sa viikon virsuissa vitistät.
Ja sentään sa elämän leipää vaadit ja laulelet kujissa, kaduilla ja niitä ja näitä sa yhteen laadit ja itseäs petkutat saduilla!"
— Mies heitä jo! Anna kuokka ja aura, ma kanssasi peltoa äestän, ei jouten oo juhlaa ja älähän naura, jos työtäni virsillä säestän!
Soitin pillillä.
Elämä se veitikka viisas ja nuori se iloisen pillini laittoi, sointuvan oksan se lemmessä löysi ja viinipuusta sen taittoi. Soitin pillillä pienen polskan ja nauruun ratkesi ääni.
Sitte ma soitin kun iltasin istuin sen kotini nurmikolla, laitumen tiellä ne karitsat hyppi ja mun oli hyvä olla. Soitin pillillä pienen polskan ja omaa naurua nauroin.
Sitte ma jätin ne kotoiset rannat ja kiertelin mielin määrin, nuoruutta itkin ja neitoni mieltä, mut huomasin surreeni väärin. Soitin pillillä pienen polskan ja nauroin juuri kun itkin.
Joskin se hellä heilini hylkäs, niin enhän ma valita noita, onhan maalima tyttöjä täynnä kuin ahot on mansikoita. Soitan pillillä pienen polskan ja naisten naurua nauran.