Sinä olet kuin kiiltävä perhonen.
Sinä olet kuin kiiltävä perhonen, sinä olet niin liukas ja lieto, mut kuinka sen nuoren sydämmes lie, vain tuulella siit' on tieto.
Minä kultaista perhoa pyytelin ja kulutin aikani hukkaan, yli suuren metsän perhoni lens ja kiiteli kukasta kukkaan.
Sua hain minä pitkiltä pihoilta, sinä olit mun toivoni kirkkain, helolamppujen hohteessa nään sinun taas iloparvessa heinäsirkkain.
Voi, muistatko?
Voi, muistatko lehdon ja lammin veen, myös koivun ja mättään sen alla, siell' istuit sa iltaisin myöhäiseen käen kukkuuta kuuntelemalla?
Minä pensaan takaa ryntäilin ja sun itkusi minua moitti ja hämmillä mielin ma vaikenin ja silloinkos nauru sun voitti.
Se naurusi lempeän tuoksun sai, sinä olit niin veikeän uhkee, sua lammin ulpuhun vertasin kai, joka aaltojen kuohusta puhkee.
Ja sille sa rennosti naurelit taas ja katselit viekkahasti, se ilta se toivoni tomuun kaas, — minä saatoin sun portille asti. —
Ma muistan sen koivun ja lammin veen, viel' entiset naurusi soivat, minä mokoma toivioretkiä teen, sua teikarit liehakoivat.