Huu, kuinka se koski nyt huutaa ja pauhaa, ja on kuin sen holoissa horna sois, en saa minä laaksossa rauhaa, voi, etten ma lemmessä syntynyt ois!
III.
Silkkisiteissä.
Hän kulki kuin vaeltava teini käy, nyt hänellä on hienot ja verkaiset vaatteet ja oppia otsassa, jumala ties, hän hymyilee niinkuin maaliman mies, ei kulkijaluontoa herrassa näy, sillä hällä on uudet aatteet.
Hän hylkäsi maantietapansa pois ja siintävään silkkikuoreen ne peitti, hän on oppinut ontosti nauramaan ja sutten parissa ulvomaan, mut on kuin katseensa laimea ois, kun ojaan hän haaveensa heitti.
Hän herraslauluja laulelee ja puheissa käyttävi kukkaiskieltä, niin hienossa humussa kuluvi yö, on päivän hupina joskus työ; hän mieronmiehiä karttelee ja väistyvi rahvaan tieltä.
Naamiosalissa.
Hän astui naamiosalihin, jossa kimmelsi katto ja seinä ja kaaresti hieno seura. Hän narrinutussaan teikaroi, sotaherrana lammas prameili, kävi piispana jalopeura ja naiset ne liehuivat enkeleinä, tekopiru se pillihin puhalsi ja hiilihangolla tahtia toisti ja ylinnä kukkien kuningatar, sinisiipinen enkeli loisti. Hän astui sen sinisen enkelin luo ja heilui kuin tuuliviiri, sanat käheät kimposi kurkustaan: sinä tääll' olet myöskin, Siiri!
Silmästä silmään.
Sua rakastan kuin ennenkin, kuin ihanaa virvatulta, ma unta nään, ma unta nään, älä vie sitä unelmaa multa. Voi, rakastanko ma silmiäs vaan ja niissäkö sielusi palaa, jos tietäisin, jos tietäisin, mitä kiehtova katse salaa? Ma rakastan silmiäs noita kuin öisiä salamoita, jotka kulkurimatkoja ohjaa, ma katselen silmiäs noita ja selvitän ongelmoita, enkä näe minä koskaan pohjaa.