Laululaaksossa.
Sillä elämän vihreellä niitulla, jolla ryytikukkaset loistaa, tuli vastaani kaksi neitosta ja ne syleili toinen toistaan.
Se toinen oli niin iloinen kuin sinisen pilven kaista, ja se toinen oli kuin syksy-yö, kun hopeinen kuuhut paistaa.
Ja kumpikin tarttui käteeni ja laululaaksoon ne veivät, missä elämän viini virtailee ja tuoksuu sen mesileivät.
Ei siell' ole pihat pieniä eikä siell' ole pahan paulaa, vaan aamu siellä on ainainen ja linnut iäti laulaa.
Se vallaton neitonen soitteli ja laulun laineet ne pirskui ja kantelon pohjasta nauru soi, sen kielet kiivaasti tirskui.
Ma opin ne laulut neidolta ja kauvan ne kaijut kesti, se toinen hellästi katsoi vaan ja hymyili suruisesti.
Miks olet niin vaiti ja vakava, et viritä kirkasta kieltä, sitä suurta suruas suosita ja herätä hellää mieltä!
Hän otti sen kantelon polvilleen ja soitteli hennon hiljaa, ja taivas se pilvistä kirkastui ja valaisi laakson liljaa.
Ne kaijut soipi nyt rinnassain, sitä säveltä en voi toistaa, ma nään vaan surevat silmänsä, jotka kyynelkasteessa loistaa.