Sinä olit mun sydämmeni morsian, sun jätän kuin iloisen lesken. — Sinä sanoit mun hyvästi heittäissäs: joko lähdet iloista kesken?
Miksi viivyn?
Miksi viivyn ja miksi houraan, reppu selkään ja sauva kouraan, tääll' en viihtyä enään vois? Miksi katselen akkunoita, missä liukuvi vartaloita, ilmaa tahdon ja tahdon pois!
Tahdon etsiä honkapuita, metsäkansaa ja seikkailuita, miss' ei tapojen orjaa näy, lokit kirkuu ja vailla paulaa meri yltiöpäänä laulaa, siellä aalloissa aatos käy.
Tulkaa kumppanit, mieron veikot, tulkaa keijut ja vuorten peikot maantienuotion valohon, leilit kiertää ja surut niellään, kulkuneidot ne notkuu tiellään, metsä nauraa ja lämmin on!
IV.
Hyypiö.
Näin minä kerran hyypiölinnun nuorena noroa astuissain, laulupaaella soittaen istuin, kankaalla kaijutin kanneltain.
Heräsin suhinaan harmaan siiven, siinä kun paimenvirsiä hain, päälläni kaarteli hyypiölintu, kannel putosi polviltain.
Suolta ma kuulin lapsen itkun, elämän itkuja aavistin, toisin nyt luonnonääniä kuulen, toisin soipi nyt kannelkin. —