Sivukammion suojaan ma pakenen ja seison kuvastimen eessä, mies vieras lasista virnuilee kuin sillä ois silmät veessä.
Se mies on tuttu jo vanhastaan, mut missä sen näin sekä milloin? Kadunkulmassa kerran sen pimeässä näin, sitä miestä ma kavahdin silloin.
Hän sopersi hiljaa kuin itsekseen: en tee minä mitään pahaa, ma kullalle arkun ostaisin ja siihen ma pyytäisin rahaa.
Minä olen kuin sulho ja morsian, — se hassulta kuuluu varmaan, pilapuheita vain ne on surevan, joka menetti nuoren armaan. —
"Sinä kumma mies, sinä houraat vaan tai joit sinä liiaksi viinaa!" Hyvä herra, en maistanut tilkkaakaan, mut tuska se tulena piinaa.
"Kai elämä sun polttosi parantaa ja loppuu se vaiva ja huoli!" Niin, silloin se loppuu, kun hautaan sen, mikä minussa eilen kuoli.
Sen vanhan lemmen ma hautaisin ja peijaisia minä joisin, ma alkaisin elämäni uudestaan ja ehkä se ehjetä voisi. —
— Katulyhdyn valossa kasvonsa näin, näin silmänsä harmaan kalvon, ne silmät ma usein unissa nään ja yöllä, kun valotta valvon.
Sinä aijot mun hyljätä.
Sinä aijot mun hyljätä, näänhän sen, sit' ei naamaris enään peitä, ma epäilen entistä hyvyyttäs ja ma epäilen enkeleitä.