Kuljin noita illan maita, sovitusta etsin sieltä, etsin sielun kantelooni uutta ilokieltä.
Noita kuulin kulkeissani: soitto riehkui rahkasuolta korven töistä, korven öistä pimeätä huolta.
Syksyn suuret keltakellot korpipuissa heilui silloin. Nyt ne sielun kantelossain soivat usein illoin.
7.
Näin hämärän umpilammen, sitä kanssasi soutaa sain, sinä neitoni tumma tukka, sinä unteni kruunu ja kukka, jota omakseni toivoin ain.
Ja sulle ma kerroin kaikki, mitä syksystä sydämmeni ties, syvät syntini kerroin sulle, sinä anteeksi annoit ne mulle ja ma olin kuin uusi mies.
— Oli lammilla lainetta kaksi, oli musta ja valkoinen, yli mustan hän kätensä tarjos ja sylillään syntini varjos kuun kullassa välkkyillen.
8.
Vaiti, vaiti, kaikki nukkuu, äänet hiipii, kaiku hukkuu, on kuin itse tyhjyys sois! On kuin sielukellot soittais, eikä aamu koskaan koittais, eikä kuukaan loistaa vois.
Kuuluu kolme huokausta, kolme mullan musahdusta avohautaan siunattuun. Lapiot ja kivet taipuu, arkunkansi soraan vaipuu alle kieron ristinpuun.