Astu eteen, älä säästä, tahdon varjostasi päivään päästä, tahdon miehen töihin, suureen elämään, taikka sortua sun kalpas helinään!
2.
Me seistiin kalliolla korkealla maan, taivaan taipaleella rinnakkain, lens ahne tornihaukka pilven alla ja laakson kyyhkyä se vaani vain.
Mun allain kulki tyhjä arkimelske, näin ihmismuurahaisen juoksussaan, soi ylläin ilmakannen hieno helske ja päivä loisti kultakruunussaan.
Ja katso, kiusaaja se puhui hiljaa: "mies mieti, muista, kätke, mitä näät; kas, kuinka laakso lainehtivi viljaa, on siellä talkoot sekä suuret häät!
Ja tuolla auvon avotemppelit loistaa ja vapaan rakkauden kannel soi, se huolet huojentaa ja murheet poistaa, kun ilon immet sulle ailakoi.
Miks toivot sitä, mikä kerran kaatuu kun Tuonen maat on ihmissatua, sun sielus sammuu, ruumis liejuun maatuu, kai myöhäistä on silloin katua?
Miks Luojaan luottaa pieni ihmiskunta, ei Luoja enään jatka luomistaan, hän vanha, kuuro on ja näkee unta ja maalima se menee menojaan.
Ei kestä ruosteen raiskaa pilvilinnat, sa kuljet itsepettymystä päin ja valetoiveit' tykkii ihmisrinnat; lie enkeleinkin laita niin ja näin.
Jos ei sun järkes riitä, luota pappiin, hahhaa, niin nöyryyttävän sukkelaa! Ja kuka järjen loi? Ei, mene Lappiin ja pilkkaa sitte vaikka Saatanaa!