Ja myrskyn kellot ne seisahtui, näin pilvissä piilevän taivaan, tuli pitkä aalto ja nosti mun yön selkään hylkiölaivaan.
Näin kotini himmeän tähden vaan, joka taivaan rannalla kulki ja sinne se hatara haahteni vei, kun unetar silmäni sulki.
Kuutamossa.
Ja haaveksijakulkuri hän kuutamossa kulki, ne aatoksensa harhaili kuin lentotähdet taivaan, ja tähtitarhan tulista hän katsantonsa sulki. Hän näki taivaan merenä ja kuun kuin suuren lumpeen hän tunsi kaikki ilonsa, mitä tunsi vuodet umpeen. Se haaveksijakulkuri nousi kuutamoiseen laivaan, hän souteli merta avaraa ja kokka pilviin viilsi ja punapurjeen laskoksissa sadat tähdet kiilsi. Hän näki maat ne luvatut ja hämärät ja pimeät, hän kuuli kultakaupungista huilun äänet kimeät, hän sinne laski laulaen, se laulu oli uutta, ei tajunnut hän itsekään sen laulun salaisuutta. — — — — —
Hän kuunteli omaa lauluaan ja uneen unohti itkuisen maan, joka usvana altansa häilyi. "Alas, alas!" tylyt henget ilmasta soi ja hän kompastui ja hän haparoi, löi kiviin päänsä ja vaikeroi; näki allansa vihreän, viekkaan veen ja sen kalvossa tähtien himmenneen ja alinna kuvansa päilyi. —
Kulkurin lankeemus.
1.
Mene henki mullanmusta, joka laulat kaiken kadotusta, joka kuihutellen kuljet takanain, hiot hyssytellen halpaa aatostain.
Miksi puhut synnintyöstä, tahdot uudestaan mun siihen syöstä, tahdot päivän mailta varjon vaaraan pois, eikä hetken rauhaa konnasielus sois!
Imarrellen kyntes peität, mitä pystyyn sain, sen maahan heität, lokalaakereita tarjoovan sun näin, kun ma epäilysten erämaahan jäin.