Somasti se teutaroi, enkä käske, enkä kiellä, maantien santa lentää, tuiskaa, katsottaissa kujatiellä, virstat ne huilaa ja kankahat soi, Purmoni polkien kiitävi, hoi, kun laulelen vaan!
Kirkonkylän luona on pulskin talo pitäjässä, siellä vuottaa mielitietty tätä poikaa ikävässä. Annapa polkata, Purmoni, kun häistäni kuljetan kultani mun ja laulelen vaan!
AITTALAULU.
Tule, tule naapurin laulajapoika, täällä ma yksin jo ikävääni itkin, luokseni joudu mut hiljaa! Kule, kule hiipien peltoja pitkin, vaan älä tallaa viljaa!
Kylän pahat eukkoset kujasilla vaanii, siksipä, kultani, kule iltayöstä, oottelen kaivolla siellä, älä tule ennen kun pääset puhdetyöstä, varpahin astele tiellä!
Tule, tule, laulele taasen kuin ennen, niin sais sydänsuru vaimennusta, vai aatteletko jo toista! Älä, älä hylkää, nyt yökin on musta, voi, tule huoleni poista!
KALA-AAPON SUNNUNTAI.
Päivä paistaa yli vanhan tapulin, sielukellot kaikuu kauvas saloihin, joka metsätöihin sanaa kantain. Kirkkoveneet selvää selkää viiltää, punahuivit, valkopaidat kiiltää ohi saarien ja rantain.
Silkkirihmoin kaisla välkkyy kahisten, sinne Aapo soutaa ruuhtaan meloten tuumimahan omaa elämäänsä, katsoo pilviä ja päivän maita, tahtoo yksin viettää sunnuntaita, paljastavi harmaan päänsä.
Ukko kokee, imee visapiippuaan, ääneen siinä tuumii mitä tuumiikaan: taas ne kirkkomultaan jonkun soittaa, ken se vuorostaan nyt muuttoon pääsi, käskyn täytti, jonka Herra sääsi, kun se aika kerran koittaa?