Soi laulus ilmojen hopeassa, se yli lehtojen kaijun tuo, se mulle kalleint' on maailmassa, se työlle tyhjälle tuoksun suo.
Ja sulle raadan ma miehen miellä, saan palkan parhaan, kun illoin nään sun kaukaa vastassa laiduntiellä ja norjan varren ja pienen pään.
Sun silmäs nauraa, kun kerrot kaihon, mi sinut kaskelle luoksein toi, kun rinnan astumme läpi laihon ja vihkivirret taas lintuin soi.
En muista murhetta pientä silloin, en muista köyhäksi neitoain, kun oot niin hellä kuin kesä illoin, kun lahti päilyen lepää vain.
Talkoopolska.
Tän kylän pojat tanssimahan, Lassi ja Aku, Taavi, nurkkihin rahit ryskyen vaan, pellolle vesisaavi! Pirttihin väki tunkien käy, eikö jo Puuska talkoihin näy? Hempukat nuo, tulkatte luo, tirskuen pilamielin!
Voi, jopa Puuska korkoa lyö vääntäen viuluansa, renki se tytön piirihin tuo pistäen pilojansa permantopuilla keinuessaan, näin sitä meillä mennähän vaan, raukka on tää, joukosta jää, leikki on elon polska!
Pölkyllä paras, sukkela mies, joutio, Joki-Tuomas, huijari, kylän teikari, kas, pulskimman tytön huomas. Hei, huli, hui, tui, tilan tei, Jannekin Vapun valssihin vei, pillit ne soi, tässäpä voi teuhata ylen määrin!
Ohraista oltta piikaset tuo, heitähän Puuska viulu, iltaa et jaksa, juo, joka voit, piipari, ota kiulu! Silsut ja sirot heilit ja muut, hilloina hohti posket ja suut, polvilla näin heiluvin päin pellavatukat istuu.
Tän kylän pojat pyörivät taas, röijyt ja nutut sinkuu, uksella Suutar-Jussikin on, — Musti se yhä vinkuu; penkiltä nousi vaarikin pois, sieppasi tytön, nuori kuin ois, hapsia, nääs, — ritkuun jo pääs, kiertävi ovensuuta!