Voi, katsos hellämieltä syyskuun iltaa, kuu hymyy hyvänsuovaa hymyään, se kutoo kaislan ääreen kultasiltaa ja liittää maan ja taivaan seiteillään, se kultajuovan karjateille johtaa ja kirkonseinät, riihirivit hohtaa ja salmensuu se välkkyy helmissään.
Puumyllyn luona leijuu yökön siipi, jo kiiltomato soihdun sytyttää ja keltalehtoon kuiskain pari hiipi, nyt pitkät varjot lehto yhdistää; ja hiljaa laine läikkyy kirkkorantaan ja haapain helistessä uupuu santaan, kun kaikki näkinkengät kimmeltää.
Sous illan lainehilla pieni kuutto ja sieltä huilu kuului läpi yön, kun korkealla kulki kurjen muutto, sen aura liiti alla tähtivyön: "pois etelään!" soi joka siiven jänne, "taas kevään tullen yhtä kiirein tänne, kun maanmies alkaa rakkaan toukotyön!"
Lumppuri.
Hän on köyhin ja halvin lumppuri vaan, hän on aina niin vaiti ja aina niin yksin, paha pörhöinen Piski on seurassaan ja he kulkevat ystävyksin.
Ja nilkku on Piski ja ontuva mies, niin vaikea köyhän on riemusta laulaa ja raskas on askel ja raskas on ies, niin monta on mutkaa ja paulaa.
Mut kerjuss' ei kulje hän kuitenkaan, ei kunnalt' oo pienintä apua saanut, oman leipänsä syönyt on polveltaan, yöt sammalevuoteilla maannut.
Hän on outoja oppinut matkoillaan ja toveri hällä on visainen sauva: on kirkkainkin kulta se multaa vaan ja loisto on oikukas vauva.
Ja kuolee se mahtaja oltuaan ja maassa ne arvoisat luunsakin maatuu, viis siitä, jos loisteli aikanaan, kun haudanristitkin kaatuu. —
Seh, Piskini, eihän niin kierosti lie, pala leipää on vielä, sen kahtia ja'amme ja meidän on reppu ja vapaa on tie, taas kylästä lumppuja saamme. —