Ma tunnen kumman tenhon,
ei Tuoni lauttaa tuo,
siis itse veistän venhon
ja soudan Tuonen luo.
IHMISEN RUKOUS.
Ma pyydän sulta voimaa,
sä Tuntematon suuri,
sä kaiken alkujuuri,
sä runko, latva, kaikkein maailmoiden puu.
Mua älä syyttä soimaa,
ma pidän oman pääni,
niin käskee rinnan ääni
vaikk' kaikki yönä ympärilläin kaareentuu!
En pyydä nöyryytystä,
en sääliä ma pyydä,
en muiden niskaan syydä
ma taakkaa, joka painaa minun harteillain.
Ja omaa kärsimystä
ma tahdon loppuun kantaa
ja tahdon paljon antaa
ma siitä tulesta, mi palaa rinnassain.
Kuin ystävälle, sulle
ma puhun: älä jätä,
kun mull' on suuri hätä,
kas itse itselleni surut, ilot loin.
Suo vuoren voima mulle,
en alistu ma armoon,
ma tahdon nousta tarmoon,
en muuta oo kuin ihminen, kun tahdon, voin!
SYYSSATEEN SOITTAESSA.
Kuin monta vuotta pitkä on se yö,
min yksin valvot, et saa syvää unta,
mitaten ikuisuutta vanha kello lyö
kuin kuollut oisi koko ihmiskunta,
ja sinä yksin elät, yössä yksin,
vierekkäin muut kun nukkuu ystävyksin.