AUTIO TALO.
Oven yöksi suljen.
Koti on niin autio ja tyhjä,
läpi huoneiden ma kuljen,
ikkunoiden ruskeet paperit
lattialle sinne tänne luovat
läikähtävät punajuovat.
Kuljen edestakaisin kuin heiluri,
joka mittaa määrätöntä aikaa,
vanha korituoli narisee,
tässä huoneessa lie jotain taikaa.
Seisahdun ja kuuntelen ja mietin,
katson uutimien takaa,
katukiven vieressä on katukivi,
mustat katot harmaan kaupungin
niinkuin valaat kyyryillänsä makaa,
harmaa, toivoton on talorivi.
On kuin talo kuiskuttaisi
turhaan kuluneista tuskain öistä,
monet vieraat tääll' on asuneet,
monet kyyneleet on täällä vierineet,
monen liian varhain on kai hauta vienyt,
kuka, kuka siit' on tiennyt,
tietävätkö seinät heidän askareistaan,
riemuista ja rikoksista, salatöistä.
Koira ulvoo jossain naapurissa,
kuka tassuttaapi pihamaalla,
ullakolla naukuu vanha kissa
niinkuin joutuisi se raivoon,
kuka kurkistavi vanhaan kaivoon,
miksi suhisevi vanha piilipuu?
Tässä huoneessa oon puoli vuotta
käynyt, käynyt niinkuin muukalainen
vailla rauhaa, vailla iloa
muiden askelien tarpomalla tiellä.
Kuuntelen kuin huokais yksin nainen,
tuntuu niinkuin liikkuis keinutuoli,
missä vanha äiti istui äsken vielä.
Yksin kuljen huonehesta huoneeseen
ja ma turhaan tunteitani lepoon tuudin,
elämäni eessä on kuin raskas esirippu,
sydän on kuin talo autio,
jonka ikkunoiden eteen laskettu on uudin.
HÄDÄSSÄ.
Ken hädässä mua auttaa,
maan pääll' ei yksikään!
Tuo, Tuoni, tummaa lauttaa,
sun himmeen rantas nään.
Ja souda, souda hiljaa,
ma päällä tämän maan
en nähnyt untein liljaa,
oon ollut varjo vaan!