Hän vei mun karkelemaan piirihin,
soi liepeiss' syysyön sairas vilun viima,
ja poissa oli kaikki elävitten maa
ja poissa toivo, tahto, mainen kiima.
Kuin välitila kuolon, elämän
niin epäselvä tämä kisaretki,
en onnellinen ollut enkä onneton,
yön ikuisuuskin oli niinkuin hetki.
En hälle nimeä mä antaa voi.
hän tuntematon kaihotonna yössä
niin piirin immist' oli ylin, ihanin
kuin sydänkukka kalmankukkain vyössä.
Hän nosti valkeen käden huulilleen
kuin tietäjätär pyhä, puhdas, suuri. —
Ma heräsin, hän häipyi niinkuin varoittain,
enemmän kysellä kun aioin juuri.
SALA-AMPUJAT.
Miks tuli, mi syö, niin minuss' on hurja,
miks veressä vuoroin on kylmää ja kuumaa,
miks elämä tääll' on niin pieni ja kurja,
vain teennäisin keinoin se hurmaa ja huumaa!
Voi elämä olla kuin väkevä viini,
sen voimasta lauloi ne valheisin viimein,
mua neuvoi ne: tartu jo elämään kiinni,
ja tasaannu, tyynny ja viisastu viimein!
Nuo maineeni mittaajat vaa'alla väärin
mua punnitsi mitoin ja nauhoin ja taksoin,
ma Mefiston vaippaan itseni käärin
ja ivalla iskin ja ivalla maksoin.
En koskaan ma tyyntyä, tyytyä voinut,
mun sieluni kasvoi, kun tärvelin ruumiin,
niin tuskasta löysin ma oikeat soinnut
ja silloin ma ponnahdin lauluihin kuumiin.
Mua salaa ne ampuivat ostetuin jousin,
käsin temmaten nuolen ma taitoin sen kärjen,
ne kaatuvan luuli, mut pystyyn ma nousin,
jos vasta ne ampuu, niin jousenkin särjen!