Ne kieltää tahtoi sulta sielukellot,
vain pieni oli ystävies saatto,
järjestysvalta tunki suruhuoneeseen. —
Sä olit elämäsi luja Cato.
Lesken ja äidin kyynelvirrat vuoti,
houreiden tekosyystä kellot soitti,
lain kylmää kirjaintansa tutki tuomari,
mut äidin sydänvoima kaikki voitti.
Ma muistan kammon, jota silloin tunsin,
portilla kuuset tumman varjon loivat,
palkatut malmikelloin synkät soinnut soi,
ah, sydämessäin vielä nyt ne soivat.
Kotona 1.7.09.
KARKELO KALMISTOSSA.
Kuin puoleks valveilla ja unissain
ma kolme neitoa näin kalmistossa,
ja oli yö, yön taivas musta niinkuin maa,
ne neidot kiersi ristikarkelossa.
Yks neito oli helosilmäinen,
hän siniviitass' soilui välkkyvässä,
sen immen silmiin katsoa en rohjennut,
ens lempeni hän oli elämässä.
Ja toinen punatukka, tulinen,
sen huuli niinkuin koralli ja viini,
hän kiehtoi oikun, nuoren veren hehkullaan,
mut häntä en ma saanut yössä kiinni.
Ja kolmas tumma niinkuin tummin yö,
ja katseen kajanne kuin viime säteen,
yön maille aurinko kun synkkiin vuoriin käy,
kuin uniss'astuja hän tarttui käteen.
Ei hällä sielua, ei ruumista,
ei ääntä, katse suuri, kylmä, kumma,
kuin unennäky, jot' ei toiste nähdä voi,
niin oli salaperäinen ja tumma.