Muill' on edes joulu, mull' on aina syksy,
miks ei valkolunta nyt voi sataa puista?
Koska kerran kukki elämäni puu?
Siit' on pitkä aika, sif en enään muista.
TÄHDEN LENTÄESSÄ.
Näin minä ihanan tähdenlennon,
aattelin: yksinkö jäit kuin ma jäin,
sortiko suru sun sielusi hennon
keskeltä kylmien ystäväin?
Taivaan tulikukka-yrttimailla
olit kai pieni ja pilvessä ain,
ehkä et loistanut muiden lailla,
olit kai unta ja usvaa vain.
Pois sinä lensit avaruuteen,
niin ehkä löysit, mitä sä hait,
sammuessasi maailmaan uuteen
kirkkaamman, kauniimman loiston sä sait.
UNELMIEN MAILLA
Unelmien tarhaan ma tuijotan
lävitse elämän ikävän ja harmaan,
näen minä laulujeni lumolinnat,
satujeni keijut, valkeat rinnat
kuutamossa illan armaan.
Nään minä astuvan kuutamon kujaa
neidon ihanan, kaihovan ja kelmeen,
on kuin hän valaisisi koko tarutienoon,
kirkastun ja katselen silmään viileen vienoon
niinkuin kahteen sinihelmeen. —
Tulevat suuret suvilinnut lentäin
hilpeällä, heleällä kahinalla,
valkeat joutsenet satujen saaren
alitse tähtiyön helokimmelkaaren,
kuutamossa seison alla.
Katselen hetken heleätä näkyä,
katselen kuvaa kirkasta ja kummaa,
kunnes silmäni veriin vettyy,
katselen ja katselen ja haaveeni pettyy,
katselen katua tummaa.