Unteni kaupunki liekeissä palaa,
riemuni rauniot sauhuaa,
kuolemanlinnut pääni päällä
murheita minulle ennustaa.
Taivaalla leiskaa kuin lohikäärmeet,
punaisin kidoin ne kiemuroi,
lävitse kuumien metsien syöksyn,
takana aaveiset huudot soi.
Kauvan saan minä kiitää yössä
jalassa verinen kannustin
ennenkuin nään minä armaan aamun,
riemuni uuden kaupungin.
Hei, hepo, hei, hepo, korpit karkaa,
tuossa on viimeinen sillanpää,
eessä on elämän ihana taival,
kauvas kuoleman kaupunki jää!
Hei, hepo, pystyyn sun hirmuja vastaan
palavan kaupungin pätsistä vien,
raunion viime hohteessa vielä
lävitse metsien nään minä tien!
Kuule, nyt huutavat kaukana korpit,
vainuivat ehkä mun haaskaani jo,
taivaalla on kuin helvetin hohto,
hei, hepo, nouskoon jo aurinko!
KESÄ-YÖ.
Harjun alla uinuu järvi,
puro kiertää läpi niittyjen
ohi vanhan kirkon, ali sillan,
jonka luona vanha paja
seisoo savuttunein mustin seinin.
Väreilyssä lomaan lumpeiden
kuultaa tyynen suvitaivaan
sekä rantaniittyin värit
sinivihreinä ja viilehinä.
Linnut lepopuillaan silmän sulkee,
neidot luhdissansa paljain rinnoin
hymähtävät uness' aatoksilleen
ihanaisen juhannuksen eellä.
Koko kylä nukkuu, nukkuu vanha kirkko
niinkuin seisaallansa jättiylkä,
vieress' seisoo tapuli kuin morsian
vanhanaikaisessa kellohameessaan.
Raitilta ei raiju iltalaulu,
harjun taakse hukkui käen ääni,
jota nuori äiti äsken matki
tuutiessaan saunast' tullen lastaan
isän silmätessä suvipeltojaan,
jotka hiljaa huojuellen siintää.