Kartanossa sireenit ja ruusut,
töllein eessä pihlajat ja heisipuut
tuoksuu yli järven kesä-yössä,
nurmen kirjokukkasista nousee
niinkuin pyhä, hieno uhri ilmaan,
harjun kuuset työntää pihkan hajun,
suolla pursut kilvan suitsuttavat
kohottaen tuoksun korkealle
yli kaukometsäin sini-uturantain
kaskisauhun lailla leijailemaan.
Avaan ikkunani järvelle.
Luonnon täyteläinen tuoksumalja!
Nostan sinut hiljaa huulilleni
ja ma juon sun kauttas rintaan voimaa
ja ma hengitän ja huokaan runsauttas,
kolkon, ummehtuneen talven jälkeen
puhallan pois öiset huokaukset,
pahain silmäin iskut hämärissä,
pienet pyyteet pienen kaupungin
kauvas karkoitan ma mielestäni.
Ja ma ahmin niinkuin janoon nääntynyt,
uutta nuoruutta juon keuhkoihini,
joka aivon soluun, joka sielun soppeen.
Tunnen sen kuin ihmeuudistuksen,
luomisriemun suuren sytytyksen
ja ma avaan sylini ja rintaan painan
koko metsän sekä taivaan rauhan,
tämän öisen, tuoreen tuoksun hetken,
tämän viileen kirkkaan kesäkuvan
ihanaisen juhannuksen eellä.
SATULEHTO
PÖRRIÄINEN.
Kulki Kiesus kerran yksin tietä pitkin,
pörriäinen lensi vastaan sarvin käyrin
kerjäläisen pudottama äyri suussa,
silloin sieppas Kiesus piloillansa äyrin.
"Ei oo mikään mies, ken toisen oman ottaa!",
huusi pörriäinen, kun se pilan keksi.
Kiesus takaisin nyt antoi sille äyrin,
sanoi: "kasva, äyri, sadankertaiseksi!"
Nyt taas pöyhkeänä ilkkui pörriäinen:
"sepä mies, ken omansa taas ottaa taitaa!",
aidanseipääseen niin lensi puhki päänsä,
jäless' astui köyhä rampa maantien laitaa.
Näki äyrin, iloissaan sen konttiin poimi.
Niinpä Kiesus auttoi tielle köyhän ramman.
Siksi pörisee nyt vielä pörriäinen,
kun se eliniäkseen sai päähän vamman.